Loppusanat

Kaikkein eniten Kaisaa jäi ikävöimään Gregor Saavalaisen äiti, Ritva Saavalainen. Muisteltuaan nelikentän hän uskaltaa muistella muunkin. Hautajaisetkin, joissa papin oli vaikea keksiä sanottavaa. Ei ollut suorituksia, joita olisi voinut arkun äärellä muistella. Onneksi oli kirkkokäsikirja ja hautaustoimituksen kaava.

Elämän oli pitänyt alkaa uudestaan. Kaisa Jokinen oli opetellut elämään avovankilassa. Hän oli oppinut pitämään huolta olemisestaan. Hän oli saanut vierailla usein Ritva Saavalaisen luona. Kaisan sukulaiset olivat huokaisseet helpotuksesta, kun Ritva Saavalainen oli ottamassa heidän mustaakin mustemman lampaansa huostaansa. Heidän ei ollut tarvinnut enää pitää väkinäistä yhteyttä Kaisaan eikä pelätä, että Kaisa olisi tulossa lomillaan näyttäytymään heidän kotikulmilleen.

Avovankilassa Kaisan epilepsia oli jonkin verran pahentunut. Oli etsitty oikeaa lääkitystä pahentuneisiin kohtauksiin. Kukaan ei ollut ajatellut, että nelikymppinen nainen voisi kuolla epilepsiaan.

Ritva Saavalainen oli pyytänyt Kaisaa muuttamaan luokseen asumaan, kunhan hänen pestinsä avovankeudessa olisi ohi. Tämä kaikki ei ollut ollut yksinkertaista. Monia iltoja Ritva ja Kaisa olivat täyttäneet kaavakkeita ja kirjoittaneet vapaamuotoisia anomuksia sinne, tänne ja tuonne. Lausuntoja ja todistuksia Kaisan yhteiskuntakelpoisuudesta oli pyydetty psykiatreilta ja vankeinhoitolaitokselta. Paperinmakuisen vuoden jälkeen oli alkanut näyttää siltä, että kaikki onnistuisi.

Se syksy oli ollut poikkeuksellisen kaunis. Aurinkoisia päiviä riitti. Ritva oli päsmäröinyt kumoon Kaisan aikeen alkoholisoitua. Ritvan kodissa elettäisiin tsehovilaisittain. Ritva oli lukenut venäläisestä novellista Kaisalle, miten elämästä nauttiva ihminen juhlistaa päiviänsä yhdellä napanderilla tällöin, toisella tuolloin. Viinalla ei tässä kodissa kumpikaan meistä itseään tapa, oli muori nauraen määrännyt. Kaisasta kaikki tämä oli kuulostanut mukavalta. Heistä tulisi perhe, eriskummallinen perhe. Mutta joka tapauksessa ensimmäinen turvallinen perhe, jonka Kaisa saisi kokea.

Syyskuun 26. päivänä Kaisa oli yksin avovankilan asunnossaan. Hän heräsi pahoinvoivana. Jokin haisi pahalta, mutta Kaisa ei tiennyt, mikä tuo haju oli. Sängystään hän lähti kohti keittiötä. Näkökenttä sumeni tutulla tavalla. Kohtaus oli tulossa, oli päästävä makuuasentoon. Sitten mentiin rytinällä. Silmät pyörähtivät ympäri, pää kiertyi ja raajat vääntyivät. Kaisa ei tiedä, kuinka kauan kohtaus kesti, mutta kun hän heräsi, hän oli uupunut. Hän soitti lääkärille, kertoi hajuauroista ja kohtauksen yksityiskohdista. Niistä, jotka muisti. Lääkäri ohjeisti lepäämään, syömään ja juomaan hyvin.

Tämän jälkeen kohtauksia oli tullut useita ja liian tiuhaan tahtiin. Kuinka monta, sitä ei kukaan tiedä. Mutta jokin niistä oli ollut se viimeisin. Hengitys oli salpautunut eikä ollut jostain syystä lähtenyt uudestaan käyntiin. Kaisa oli kuollut. Kaisa löydettiin 27.9. kuolleena sängystään. Televisio oli auki. Sieltä tuli Derrick. Lattialla oli suolakeksejä, hedelmiä ja Jaffaa.

Ruumishuoneella Kaisan ruumista kävivät katsomassa Kaisan vanhemmat ja sisarukset. Heidän reaktionsa oli tyrmistynyt tuijotus ja pelko. Nahkeapintainen ruumis ei ole enää Kaisa, se oli pelottavaa. Gregor Saavalainen toi paikalle äitinsä Ritva Saavalaisen, jota ruumishuoneen hoitaja luuli Kaisan rakkaimmaksi sukulaiseksi, joka tämä oikeastaan tietenkin olikin.Kaikki kättelivät toisiaan tietämättä, keitä nämä toiset olivat ja mikä heidät Kaisaan yhdisti.

******************************************************

Miespuoliselle hoitajalle tämä kaikki on arkipäivää. Kun kaikki ovat lähteneet, hänen työpäivänsä alkaa olla aikatavalla pulkassa. Hän huikkaa työkaverilleen tutun herjan: ”Luukut kiinni, omaiset on ruumiin nähny!” Sitten hän menee sosiaalitilojen suihkuun, vaihtaa vaatteensa, jättää parran harkitusti ajamatta, suihkauttaa partavettä. Peilistä katsoo hyvännäköinen mies. Hyvännäköinen, eronnut mies. Mies aikoo koukata baarin kautta lapsensa vanhempainiltaan. Lapsi on yhteishuoltajuudessa, välit ex-vaimoon ovat hyvät. Pelikaveri on valistanut miestä, että tämä heidän lastensa ekaluokanope olisi aika namu. Nuori, nätti blondi, ilman sormusta. Vasta valmistunut, kuulemma ollut mallinakin joskus, joku tietää kertoa. ”Iske kiinni, sähän oot sinkku”, on pelikaveri naurahtanut puolivakavissaan.

Mies istuu baarissa ja juo hiukan. Niin, ettei se näy. Lapsen opettajanamu kiehtoo ajatuksena. Tykkääköhän tämä opettaja urheilusta? Mies aikoo ottaa selvää, jäädä kahden kesken juttelemaan vanhempainillan jälkeen. Heitä miehiä vanhempainilloissa on vielä aika vähän. Hän on vahvoilla. Pieni olut vahvistaa latausta. Opettajissa on jotain kiehtovaa. Ammattiryhmänä jotenkin seksikäs ja omituinen. Mies kävelee koulua kohti, aurinko on laskemassa. Tämä on ollut hyvä päivä töissä, herja on lentänyt, töitä ei ole ollut liikaa. Iltakin on mukavan letkeä. Aurinko, lehdet, hiekkatie, keltainen, vanha mutta remontoitu koulurakennus. Mies astuu koululuokkaan sisään ja näkee hemaisevan blondiopettajan. Mies ajattelee, että päivä on ollut täydellinen ja paranee aina vain.

Alhaalla, vasemmalla

On perjantai-iltapäivä. Gregor Saavalainen hyräilee Simo Salmisen pornolaulua autossaan. Ennen viikonlopun virallista alkamista hän käy vilkaisemassa äitinsä. Rutiini särkyy, kun äiti ei olekaan vastassa omana itsenään. Hän avaa oven tokkuraisena ja sanoo, että Gregor ei tänään saa kahvia. Gregor saa avata yhden taulun kehyksen ja lähteä sen jälkeen kotiinsa. Äiti ei jaksa tänään edes omaa poikaansa.

-Mikä sun on? Oleksä sairas? Gregor ihmettelee harmistuneena siitä vaihtoehdosta, että viikonloppu meneekin mamman sairaalakuskina.

Äiti vastaa, ettei hän ole sairas, hän on surullinen.

-Avaa tämä kehys ja ota tämä paperi pois kehyksen sisältä. Minä leikkasin eilen kynteni lyhyiksi enkä saa auki noita rautanypyköitä.

Gregor tottelee. Ensimmäistä kertaa äiti tarvitsee apua ruuvaamisessa ja rassaamisessa. Äiti on emansipoitunut äkäpussi porailun, sahailun ja naulailun suhteen. Siihen ei miestä tarvita, se aina sanoo, kun Gregor yrittää auttaa porakoneen kanssa. Gregor tuntee itsensä orvoksi, kun hän joutuu nyt auttamaan äitiä näin hölmössä asiassa. Kuitenkin hän naurahtaa äidille reippaasti, avaa ”rautanypykät” ja ottaa paperin ulos taulunkehyksestä. Ohimennen hän kysyy:

-Miksi sä haluut ottaa tän Kaisan paperin pois?

-Minä laitan kahvipöydän yläpuolelle yhden vanhan postikortin, sopii siihen paremmin, vastaa äiti.

Molemmat tietävät, ettei mitään postikorttia ikinä tule ilmestymään kahvipöydän ylle. Kaisan suherointi on nyt pöydällä ja kehys viedään siivouskomeron ylähyllylle. Äiti sanoo, että Gregorilla on varmaan kiire kotiin. Niin onkin. Hän menee vaimonsa kanssa parisuhdekurssille, joka alkaa jo tänä iltana kello 19. Kaisaan tutustuminen ja kaikki se muu on saanut Gregorin luopumaan naisjutuistaan. Hän ja vaimo: he haluavat elää onnettomina yhdessä elämänsä loppuun saakka. Se on parasta niin. Helpointa, vaivatonta. Sitä paitsi ihastuminen nuoriin naiskollegoihin ei ole tuonut onnea Gregorin elämään milloinkaan. Parempi elää onnettomana yhden akan kanssa, kuin riekkua onnettomana pitkin kyliä nuoria keikkapyllyjä höyläillen.

Gregorin lähdettyä muori ottaa Kaisan nelikenttäpaperin, menee takaisin sängylle makaamaan. Hän kuvittelee itselleen juuret. Ne pitävät hänet turvallisesti tässä sängyssä, vaikka sydän kieppuisi miten. Juurien kasvettua muori pyyhkii kaksitehonsa ja tuijottaa alhaalle, vasemmalle. Juuret ovat tässä sängyssä, sydän siirtyy muualle, kahden kuukauden taakse. Kaisa istuu tässä. He ovat käyneet saunassa. Muori makaa sängyllä saunan uuvuttamana. Kaisa haroo märkiä hiuksia ja yrittää selvittää takkuja.

——————–

-No, puhu nyt se nelikenttä loppuun. Sitten otetaan vielä tilkkaset konjakkia ja asetutaan nukkumaan. Minä petasin sinulle tuohon ukkovainaan sänkyyn ne turkoosit lakanat, joissa on ne mun virkkaamat pitsit. Sinä olet kumma ihminen, kun näytät tuommoiselta punkkarilta ja silti rakastat turkoosit ja pitsit. Sinä olet kumma ihminen, sitä minä usein mietin, sanoo muori.

Molemmat tietävät, että muori on ottanut Kaisan omaksi tytökseen. Vain omille tyttärille sanotaan hellästi, että ne ovat kummia otuksia. Vain omille tyttärille pistetään lempiväriset lakanat ja itsevirkatut pitsit ukkovainaan sänkyyn.

Kaisa puhuu nelikentän loppuun, ottaa samalla saunajuomaksi yhden huoneenlämpöisen Sakun.

-Yksi laari on vielä läpikäymättä. Vittumaisten kakaroiden vittumaiset vanhemmat. Sä varmaan luulet, että juristi on tähänkin lootaan pantu ihan vahingossa. Vaan ei ole vahinkoa tapahtunut. Nimittäin myös hirviöpennuilla on joskus juristi-isiä. Silloin on helvetti valloillaan. Kello 8-14 hirviöpentu huutaa, sylkee, repii, hyppii seinillä, lyö kaikkea elollista ja käyttäytyy kuin saatana, joka on huomannut joutuneensa vahingossa Jeesus-marssille. Kello 17-20 soittelee pennun juristi-isä opettajalle. Kääntää kaiken ylösalaisin. Kenenkään muun opettajan kanssa hänen lapsellaan ei ole ollut ongelmia. Esikoulussa hänen lapsensa määriteltiin kielellisesti erityislahjakkaaksi. Eikö opettaja ymmärrä, kenen kanssa hän asioi ja millaisia seurauksia on luvassa tällaisesta asiakkuuden hoitamisesta? Opettaja ei ymmärrä. Ainakaan Kaisa-opettaja eli minä.

-Myöhemmin juristi-isän hirviöpentu siirtyy miesopettajan luokkaan. Miesopettaja voittaa pojan ja juristi-isin luottamuksen. Mies on aina mies. 13 vuoden kuluttua minä luen Kodin Kuvalehteä. Siellä on hirviöpennun haastattelu. Se on nyt 25-vuotias. Se on käynyt teatterikoulun ja saanut pääosan Markus Selinin elokuvassa. Hirviöpentu muistaa naispuolisen ala-asteenopettajansa, joka miltei sai tukahdutettua sen luovuuden. ”Mutta kaiken tämän pahuuden yli minun oli noustava. Ja onneksi minulla oli tukena isäni, joka ymmärsi minun tarvitsevan rajoja asettavan miesopettajan. Ja loppuviimein. Ehkäpä ilman noita traumatisoivia alakoulukokemuksia tuon sadistisen naisopen alistamana minulla ei olisi mitään annettavaa tässä uudessa Markus Selinin elokuvassa”, lopettaa hirviöpentu haastattelun.

Muoria naurattaa, koska hän saa joka toinen päivä kuulla Kaisan mielipiteitä Kodin Kuvalehden artikkeleista. Muori aina kyselemään, että miksi Kaisan on hänen luonaan luettava vanhoja Kodin Kuvalehtiä. Kaisa vastaamaan siihen, että siksi, että muorilla olisi jotain kysyttävää. Vanhoille ihmisille tekee hyvää joutua käyttämään aivojaan. Etteivät dementoidu.

-Yksi merkillinen alalaji tässä paskalaarissa ovat luokanopettajat, jatkaa Kaisa.

-Jos vittumaisella luokanopettajalla on vittumainen lapsi, sitä yhdistelmää ei kestä kukaan. Tämä paskamainen luokanopettajahuoltaja on varma, että hänen lapsensa oppii ja keskittyy, mikäli lapsen opettaja vain ottaa itseään niskasta kiinni, luo henkilökohtaiset oppimissuunnitelmat ja paneutuu yksilön -hänen lapsensa- kohtaamiseen. Luokanopettajan pentu käy potkimassa mun autoon lommoja ja varastaa hansikaslokerosta mun tupakat. (Kaisa ei koskaan lukitse autoaan.)

-Minä joudun laatimaan itselleni henkilökohtaisen suunnitelmani, jonka toteutan zeniläisittäin: Mielistelen vittumaista luokanopettajahuoltajaa, annan pennun potkia autoa ja viedä tupakatkin pesästä. Annan pennulle vitoset kaikista aineista ja siirrän sen eteenpäin jonkun toisen opettajan riesaksi.

Muori huokaa sängystä. Hän piristyy Kaisan jutuista, palaa nuoruuteensa. Nuoruudessa pilvet ovat sellaisia, hän kyllä muistaa. Vasta näin vanhempana alkaa taivaalle liukua niitä hopeareunaisia pilviä. Ei kultia, ei hopioita nuorille anneta, sanoo muori Kaisalle. Sitten muori alkaa muistella omia työssäkäyntejään.

-Kuule, oli niitä raivohulluja alkoholisteja silloinkin. Eikös ne ole tässä sun listallas nyt seuraavana tulossa nääs? Voi, minä muistan sen, kun vuonna 56 paikallislehden päätoimittaja tuolla Koillismaalla tuli illalla koululle, jossa minä olin virkaa tekemässä. Minä olin vielä tyttöpäänä siihen aikaan, ja illat pitkät luokassani korjasin oppikoululaisten aineita. Sinne se hullu tuli kännipäässään haulikon kanssa ja kysyi, että kyrpääkö minä olen vailla, kun hänen poikansa arvosanaa en saa nostettua ylemmäs. Minä sanoin, että en ole vailla mitään, vähiten toimittajaherran kyrpää, joka lie turhan arvollinen tällaisen kelvottoman auskultantin rööreihin. Sanoin, että kaikki hyvin on nyt ihan tällaisenaan. Ja sitten minä sen arvosanan lupasin kiitettäväksi nostaa. Ja nostinkin.

-Maailma ei muutu, Eskoseni, sanoo Kaisa turvautuen kliseeseen, jonkalaisille muori aina irvistää kärsivännäköisenä.

-Samanlaista raivohullua on ollut ja tulee aina olemaankin. Minä olen ajatellut, että parempi se on antaa niiden määrätä eikä edes yrittää estellä niiden asioimisia. Usein tietenkin joutuu varmaan nämä nykyopetkin miettimään, että milloin se tappouhkaus pistetään käytäntöön. Mutta eipä ole vielä tähän mennessä yksikään huoltaja tullut kouluun räsäyttelemään. Mikähän niitä pidättelee? Ehkä se viina kuitenkin pitää ne järjissään ja sen verran velttoina, etteivät ne jaksa lähteä oikeasti ammuskelemaan meitä, filosofoi Kaisa lämpimän Sakun hyväilyssä.

-Ja oikeastaanhan se pahin alkoholistihuoltaja on se, joka on sen penskansa ensimmäiset kymmenen elinvuotta ryypännyt ja sitten raitistunut. Ne semmoiset ovat nimittäin melkeinpä pahimpia. Sama juopon öykkäröinti jatkuu, eikä ole sitä viinaakaan enää asioita pehmittelemässä. Eräskin tämmöinen parannuksen tehnyt yksinhuoltaja-aa-kerholaisäiti… Joka toinen päivä soitti minulle huutaen, kun en hänen häiriintyneelle lapselleen ollut Cuplatonia antanut. Ja tämä lapsiraukka sitten oli joutunut välitunnilla lyömään ekaluokkalaista turpaan, kun ilman Cuplatonia oli se orporukka kärsinyt niin kovista ilmavaivoista, ettei voinut mitenkään tilanteita nyrkittä käsitellä. Ja sitten joka toinen päivä tämä raitis aa-kerholainen soitti kertoen, kuinka olen heidän perheensä pelastanut toimimalla vastuullisena kasvattajatukena perheen hankalassa elämäntilanteessa. Siinä oli rehtorikin ärtyisänä, kun tämä äiti parillisina päivinä soitti vaatien, että tämä Kaisa-opettaja on erotettava ja sitten parittomina päivinä soitteli kysellen rakkaan Kaisa-open kengännumeroa, jotta hän voi rakkaalle vapahtajalleen neuloa villasukat välituntivalvontoja varten. Reksi kyseli, enkö saa tuota äitiä kuriin, kun ei hänellä ole aikaa etsiä minun kengännumeroitani, hän kun tekee ”Pilpatsuon koulu oppimisen siltana” -nimistä kaavakuvaa koulun nettisivustoille. Minä reksille, että ei. En saa tuota äitiä kuriin, ja vastaisuuden varalta kengännumeroni on 39.

-Minä taisin olla hirveä ärsyttävä nuitten reksien kannalta, lopettaa Kaisa alkoholilinjauksellisen puheensa.

-Taisit olla, niin, myötäilee mummo Saavalainen, -Mutta mikä ihme on tämä viimeinen. Traumaisä? Mikä on semmoinen?

-Siinä on minulla suomenkielenmaikka. Päivänselvää asiaa et ymmärrä, tunnusta ja tunnista. Vanhaksi olet, Ritu, käymässä, virnuilee Kaisa.

-Traumamies on käynyt koulunsa Riihimäellä 50-luvulla. Punikkiperheen poikia. Köyhästä kodista, isä tapettu, äidillä viisi poikaa ja kaksi kanaa. Traumamiehen opettaja on ollut vanhan kunnon IKL:n miehiä. Juhlasalissa on katseltu Mannerheim-rainaa, ja kovapäisiä punikkipentuja on kuriteltu vyönsoljella. Niin tätä traumamiestäkin. Uskonnonopetuksessa on maalailtu punikkilapsien tulevaisuudenkuvia flanellotaululle. Ikuista helvettiä ja piinaa on rovasti uskontotunnilla traumamiehellekin luvannut. Jyrissyt, ettei ole taivaskaan punainen eivätkä täten punaisen perheen lapselle päärlyportit aukene ja että sitä vastoin helvetin punainen lieska siellä punikkiperhettä iäti polttaa, mato kalvaa punaista lihaa, punaista ientä ja hammasta siellä kiristävät kaikki punaisten perheiden luopuneet saatanansikiöt – rukoilkaamme niin kuin Herramme Kristus meitä opetti.

-Sitten ottaa tämä 50-vuotias traumamies ja menee 90-luvun alussa Sakon kesäpaikalla pökkimään työkaveriaan, joka pamahtaa tämä nelikymppinen neitonen paksuksi. Traumamiehestä tulee traumaisukki. Kuluu seitsemän vuotta, väkivaltainen rakkaudenhedelmä tulee kouluun. Traumaisä vannoo kostavansa lahtariopettajille kaiken kokemansa vääryyden. Kosto elää väkevänä hänen puheissaan. 33-vuotias naisopettaja piipittää traumaisän mylvintään, ettei hän ole lainkaan näitä porvareita. Tämmöinen pätkätyöläinen, duunari vain hän; metalliliittoon kuuluisi ja vaalissa punaisen viivan metallimiehelle vetäisi, jos vain voisi. Vasureita aina äänestänyt suloinen pieni raukkako muka lahtariopettaja? Mutta eipä traumaisä näe eikä kuule. Ja niin saa Vasemmistoliiton jäsenkirjaa kantava opettaja päälleen kaiken sen vihan, joka on muhevoitunut vuosikymmenten aikana traumaisän sisällä helvetilliseksi kostonhimoksi kokoomuslaista opettajakuntaa vastaan. Kokoomukseen kuuluva työpaikkakiusaaja haukkuu opettajainhuoneen naistenhuoneessa 33-vuotiasta operukkaa rupsahtaneeksi kommunistiksi. Vanhempainillassa traumaisä leimaa saman ressukkamaikan lahtareiden perinnön jatkajaksi. Keväällä, kun kommunistilahtariopettajan pesti on miltei päättymässä, tulee Riihimäen kirkkoherra keskusradioon puhumaan keväistä puhetta. Mannerheimistä ja Adolf Ehnrothin henkisestä perinnöstä, joka on itsensä Jeesuksen Kristuksen mielenlaadun mukainen – rukoilkaamme niin kuin Herramme Jeesus Kristus meitä opetti.

-Semmoinen oli asia nelikentällä. Alhaalla, vasemmalla, lopettaa Kaisa.

Kaisa ja muori ottavat yömyssyt, toimittelevat itsensä nukkumaan ja nauttivat toistensa yötuhinoista. Hiljaisuudesta, jonka voi jakaa odottaessaan vapauttavaa unta.

________________

Muori Saavalainen tulee takaisin tähän hetkeen. Kaisaa ei huoneessa ole. Muori ottaa konjakin, pesee proteesinsa ja asettuu odottamaan unta. Yksin. Hän tietää, että kouluasiat on puitu nyt kokonaan. Koulua ei muistella enää ikinä. Tulee uusia muistoja ja suruja. On jo tullut. Muori ei mahda kyynelilleen mitään, ja radiossa soi yöklassinen niin hiljaa, että ilman kuulolaitetta se kaikki kuulostaa vain hyväntahtoisten, puuhakkaiden enkelien hyräilyltä.

Nelikenttä

Jälkeenpäin, kun kaikki on jo ohi, Saavalaisen muori kehystyttää Kaisan tekemän nelikenttäkaavion ja ripustaa sen kahvipöytänsä yläpuolelle, vaikka se Kaisan töheröinti ei millään muotoa istu muorin tsehovilaiseen sisustukseen.

Muorilla on tahdistin ja kuulokoje, mutta omat taulunsa ja huonekalunsa hän asentaa paikalleen itse. Hän on tehnyt niin aina. Myös ennen miehensä kuolemaa. Mies on ollut yliopistoprofessori eli juoppo. Ei siitä ole ollut rymsteeraamaan tai naulaamaan sen jälkeen, kun se on alkanut viettää eloansa kokoaikainen naula päässä. Viimeiset vuodet se juoppohullu mörkö on viettänyt sisätautiosastolla dialyysilaitteissa. Sitten 80-luvun puolivälissä se on ottanut ja kuollut, eikä ruumiinavauksessa ole saatu selville lopullista kuolinsyytä, sitä viimeisintä arkunnaulaa. Koko elimistö on ollut paskana monta kymmentä vuotta, ei siitä tunkiosta mitään selkeää kuolosyytä voi patologi löytää.

”Pääasia, että kuoli”, on muori Saavalainen ajatellut silloin hautajaisten jälkeen eikä koskaan jaksanut lukea ruumiinavausraporttia loppuun. Raporttipaperin hän on pannut sanomalehtien joukkoon ja kai sekin paperi meni sitten siinä paperinkeräystalkoiden yhteydessä uusiopaperitehtaalle. Ne olivat ne paperinkeruutalkoot, joilla kerättiin rahaa ysiluokkien luokkaretkelle. Juopporetkun kuolinsyypaperilla saatiin penni luokkaretkirahastoon, ja kuolinsyypaperia kunnioittaen luokkaretki keskeytettiin jo Turussa, koska koko luokka oli umpikännissä jo ennen laivaterminaaliin siirtymistä.

Muori muistelee, miten hän on kyseenalaistanut Kaisan mustavalkoisen huoltaja-analyysin. Sitä kyseenalaistamistaan hän katuu nyt, koska Kaisassa on kuitenkin ollut viehättävintä se savolainen, kiero mustavalkoisuus, josta pirukaan ei ole ottanut selvää. Nyt muori istuu valkoisessa korituolissaan, ottaa teetä samovaarista (hänellä todella on sellainen) ja palaa hetkeen, jossa Kaisa on nelikenttänsä hänelle avannut.

————————

-Katopa nyt, Ritu, aloittaa Kaisa yksinpuhelunsa muorin kahvipöydässä. -Tässä on x-akseli ja y-akseli. X-akselin miinuspäässä on vittumainen kakara ja pluspäässä asiallinen penska. Y-akselilla liikutaan miinusmerkkisestä vittumaisesta huoltajasta positiivishenkiseen järkevään huoltajaan.

Muori yrittää kertoa Kaisalle, että kun liikutaan akseleilla, voitaisiin olettaa, että kaikki ei ole pelkkää äärilaitaa. Tähän Kaisa vastaa lirauttamalla lasiinsa lisää punaviiniä. Sanoo:

-Kun olet tuollainen sota-ajan kasvatti, niin minä aloitan sinun mieliksesi tästä oikeasta yläkulmasta. Siinäpä näemme asiallisen penskan järkevän huoltajan. Se muibe ei hössötä. Tulee niihin typeriin vanhempainiltoihin ja -vartteihin haukotellen ja ymmärtää, että hänen kersansa on keskiverto-oppilas. Se ymmärtää, jos tokaluokka pitää käydä toiseen kertaan. Käydään vain, ei kaadu siihen maailma. Vanhempainilloissa asiallinen muibe käyttää yhden puheenvuoron: sanoo, että näkemiin ja kiitos opettajalle jaksamisesta. Ei tuota työtä kyllä normaali ihminen pystyisi tekemään, koetahan kestää. Niin että sellainen on tämä oikean yläkulman ihminen. Niitä tuommoisia on oikeastaan aika paljon. Ovat niin kuin nimikristityt. Nostavat silinterihattuansa rovastin nähdessään ja käyvät rippijuhlissa ehtoollisella, kun kerran ovat luterilaisiksi kastetut.

Muori panee viinipullon vitriinikaappiin, koska tietää Kaisan humaltuvan pelkästä oman äänensä kuuntelemisesta. Hän tahtoo kuulla seuraavaksi, millainen on vittumaisen kakaran järkevä huoltaja. Tuo ihminen Kaisan nelikentän vasemmassa yläkulmassa. Kaisan otsa kurtistuu hiukan, kun nektari viedään häneltä. Kuitenkin hän kertoo mielellään.

-Kaikkihan nyt intuitiivisesti tietävät, millainen on vittumainen kakara. Nekin tietävät, jotka tuolla suu vaahdossa huruavat, että ei ole olemassa tuhmia lapsia. Paskaa. Tuhmia lapsia on. Kaikenlaisissa perheissä. Minunkin entisistä kaksospojista se toinen oli veljeensä verrattuna yksi piru. Mutta se on nyttemmin amanuenssin ongelma, kai se antaa siellä kartanossaan sille jotain heppaterapiaa ja uskoo saavansa siitä kunnollisen. Taiteilija siitä tulee, sano mun sanoneen, löpöttää Kaisa entistä elämäänsä muistellen. Menee sitten asiaan ja alkaa kertoa:

-Vittumaisen kakaran järkevä huoltaja on kiitollinen yhteistyökumppani. Minä soitan sille heti toisena koulupäivänä ja kerron, että sen paskapäälapsi on lyönyt minua nyrkillä palleaan sen jälkeen, kun on kivittänyt koulun vaakunan alas ruokalan seinältä. Tämä järkevä huoltaja tietää ja myöntää ja huokaa. Ehkä vähän itkee, että mikä meni pieleen. Ja minä siihen, että samanlainen on tämä minun toinen poikani, minkä sille mahtaa, ei mitään. Yhdessä sitten järkevän huoltajan kanssa kuljetaan se Vantaan kaupungin virallinen tukipolku pilkkua nussien läpi, kunnes päästään virallisesti toteamaan, että tukitoimet eivät auta. Huoltaja sanoo oppilashuoltoryhmän palaverissa minulle, erityisopelle, reksille ja vt. psykologille: ”Siirretään se kakara jo vihdoinkin sinne erityisluokkaan. Ei tästä tule lasta, ei paskaa.” Minä kaadan sen kuppiin lisää kahvia, tarjoan sille Marie-keksin ja sanon, että harmittaa kyllä, että me ei sitten enää nähdä näissä ympyröissä toisiamme. Järkevä huoltaja hörppää sumpista ja sanoo, että nähdään me, jos ope rupeaa käymään tuolla Tikkurilan kuntosalilla. Minä siihen, että ei me nähdä sielläkään, koska minä olen enemmän näitä keksinaisia enkä jaksa mitään perselihaksenvenytysvehkeitä.

Lähestytään Kaisan lempiaiheita. Kaisan nelikentästä näkee, että x-akselin alapuolella on harrasta pohdintaa harjoitettu.

-Tässä oikealla, alhaalla on näitä asiallisten penskojen vittumaisia vanhempia. Kuule, Ritu, sä et tiedä, miten hyvältä tuntuu, kun niitä ei enää tarvitse nähdä.

Ritu tietää, miten hyvältä se tuntuu. Kaisa on itsekeskeisessä hurmiossaan unhoittanut, että Ritu Saavalainen on eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja, joka kyllä muistaa kaikenlaisia asioita uransa varrelta. Sitä paitsi Ritun tekisi mieli huomauttaa, ettei häntä koskaan sanota Rituksi. Eikä hän antaisi kenenkään muun tuolla nimellä itseään kutsua. Mutta koska hän on kiintynyt Kaisaan ja näkee Kaisassa sen tyttölapsen, jota hänelle ei koskaan suotu, hän antaa Kaisan ritutella rauhassa. Yksi Ritu menee kaiken muun paskan keskellä, lopettaa muori oman ajattelunsa ja alkaa taas kuunnella tuota kummallista Kaisaa.

-Espoolaisen juristin kaikki tietävät, kun se esiteltiin Hesarin sunnuntailiitteessä viime viikolla. Se on se, joka haastaa opettajan oikeuteen. Opetussuunnitelmassa nimittäin lukee, että matematiikan tunneilla opitaan nelosluokalla pylväs- ja viivadiagrammit. Ja hän on koko lukuvuoden seurannut, kuinka johdonmukaisesti opettaja on hypiskellyt diagrammisivujen yli niin, että juristin matemaattisesti erityislahjakas Mirkus-poika ei ymmärrä diagrammeista hevonpaskaa. Opettaja kiroilee, koska matematiikan tunnit ovat menneet hyvinkin usein erityislahjakkaan Mirkuksen välituntitappeluiden käsittelyyn. Rehtori kieltää opettajaa kertomasta mitään Mirkuksen välituntitappeluista, koska muuten asia repeää sellaisiin sfääreihin, että juristi haastaa rehtorinkin oikeuteen, kun se ei ole estänyt koulukiusaamista.

Saavalaisen muori muistaa yhden espoolaisen juristin. Se oli sitä aikaa, kun hänelle jo ojenneltiin eläkekukkapuskaa. Sen kukkapöheikön lomasta hän oli nähnyt sen nuoren opettajan, joka itki espoolaisjuristin tekemää hallintokantelua. Sääliksi kävi sitäkin nuorta filosofian maisteria, muistaa muori.

-Tunneksä papupadan? kysyy Kaisa seuraavaksi.

Muori ei tunne.

-Kohta minä varmaan senkin tunnen, muori sanoo.

-No, niin, mölisee Kaisa. Papupata on se äiti, jonka lapsi on ihannetapaus. Rauhallinen ja hiljainen lapsi. Hiljainen siksi, kun ei koskaan ole elämänsä aikana saanut puheenvuoroa ja on tottunut vallitseviin olosuhteisiin. Papupata on vittumainen vain yhdestä syystä: sen puhe ei lopu koskaan. Kun papupata on influenssassa, selvitään vanhempainillasta puolessa tunnissa. Papupadan ollessa terve kaikki on toisin. Papupata tulee vanhempainiltaan puoli tuntia etuajassa jututtamaan opettajaa, joka yrittää ranskalaisin viivoin merkitä ylös jotain järjellistä runkoa omille höpötyksilleen. Papupadan ansiosta vanhempainillan osanottajilta jäävän kympin uutiset näkemättä. Aina. Ja vanhempainvartti on sanana pelkkä saatanan huono vitsi, kun sitä varttiaikaa papupadalle varaillaan. PP tahtoo nimittäin puhella ”vartin” aikana kaikenlaista. Alkaen esi-isiensä hautakivistä, jotka ovat siinä Tuusulan kauniin kirkon edessä, onko opettaja koskaan niitä nähnyt. Hautakivistä siirrytään bensanhintaan ja laskeskellaan, kannattaisiko opettajan hankkia dieselauto. Lapsen kouluasiatkin tulevat selvitettyä. Papupata intoutuu harrastelijataiteilijana kommentoimaan lapsensa kuvistöitä. Niistä löytyy paljon tulkittavaa, puhuttavaa, sanottavaa, kerrottavaa. On perjantai-ilta ja kello on 18, kun päästään lopulta viettämään vanhempainvartin viimeistä tuntia, jonka aikana papupata muistelee kaunokirjoitusta 70-luvulla. Kyllä on kaunokirjoitus muuttunut, on se kummallista. Tämäkin muutos varmasti heijastaa jotain paljon syvempää, se puhuu omaa kaunokieltään yhteiskuntamme moniarvoistumisesta ja globalisaatiosta.

-Papupadat pitäisi kastroida äänihuuliosastotasolla, lopettaa Kaisa ja siirtyy besserwisser-sairaanhoitajaan.

Besserwisser-sairaanhoitaja on se, jonka kaksi tyttölasta ovat ylikilttejä, -tunnollisia ja -kunnollisia. Opettaja häpeää itseään, kun bw-sairaanhoitajan lapset kysyvät, miksi opettaja juoksee joka aamu kouluun ilman lakkia ja napittaa juostessaan takkia. Eikö opettajan kannata herätä niin aikaisin, että ehtii kävellä raikkaassa syysilmassa, joka tekee elimistölle ja mielelle hyvää. Tyttölasten äidillä on selkeä kasvatustyyli ja se osaa opettaakin paremmin kuin opettaja. Tämä on myönnettävä ilman ironianhäivääkään. Se vain osaa kaiken paremmin. Se todella tietää ja osaa kaiken paremmin. Koulun yhteisissä vanhempainilloissa se nousee seisomaan ja pitää puheenvuoron siitä, kuinka lapset tulee kasvattaa kunnollisiksi ja pyöräilykypärääkäyttäviksi. Kaikki muut vanhemmat -myös opettajat, joilla on lapsia- tuntevat kovaa pistosta omassatunnossaan.

-Vittumaista se on, kun se on kaikessa niin täydellinen. Kuule, oon minä yrittäny tommosista akoista virheitä löytää, vaan kun ei niistä löydy. Jokin valuvika siinä hommassa on Luojalla käynyt. Mut mä vielä kerron tosta huolestuneesta mutsista, ilmoittaa Kaisa.

-Huolestuneen muden lapsi voi mainiosti, puhuu kirjakieltä ja osaa kaiken. Mutta äiti. Äiti tutisee huolesta. Tuleeko oksennustauti tai namusetä? Kenties lapsen kännykkä häviää leirikoulussa, voi voi mitäminäsitten, vääntelee tämä huolekas mude käsiään ja alkaa itkeä.

-Mitä sinä sellaisen huolestuneen kohdalla sitten olet tehnyt, kysyy muori Saavalainen ja saa vastauksen:

-Muistelen yhen näyttelijäkaverin neuvoja. Pokkana pysyn buddhana ja sanon, että lapseni, mitään hätää ei ole. Minä, kaikkivaltias opettaja huolehdin lapsestasi kuin lintuemo poikasestaan. Jätän vain sanomatta, että kaikenlaisia lintujakin on, käkiä esimerkiksi. Mutta Nessua minä semmoiselle olen tarjonnut ja kerran jouduin halaamaankin. Koko ajan muistelin, mitä se työtön näyttelijäkaveri minulle näyttelemisestä kertoi.

——————

Muori katselee taulua ja palaa takaisin tähän hetkeen. Tänään hän ei jaksa ajatella Kaisan nelikentän negatiivisinta osiota. Siitä tulee liian paljon hienoja muistoja mieleen. Tulee ikävä Kaisaa. Muoria alkaa itkettää, räkää tippuu teen joukkoon. Muori repäisee talouspaperirullasta palan ja ärähtää itselleen, että RITU RAUHOTU! Kukaan ei enää kutsu häntä Rituksi. Räkää ja kyyneltä tulee vain enemmän. Ja hyviä muistoja. Huomenna hän ottaa tuon pahuksen ruman taulun alas seinältä ja katselee tuota Kaisan nelikentän herkullisinta osaa, jossa vittumaisen kakaran vittumainen huoltaja riehuu Kaisaa hengiltä.

Tänään ei enää jaksa ajatella. Kohta tulee Gregor käymään, siihen mennessä on siivouduttava normaaliksi ihmiseksi, vitsoo muori itseään.

-Minä otan nyt puolikkaan Opamoxin ja lepään vähän. Minä luen Tsehovin Hepsakkaa ja ehkä nukun vähän, juttelee muori saniaiselle.

Niin muori tekee. Puolikas Opamox, puoli sivua Hepsakkaa ja unen lohtu.

Talvi

Pakkanen narisee nurkissa. Gregor Saavalainen syö aamupuuroa ja mielistelee vaimoa tämän mustikkahilloksellisista ansioista. Kuinka voikaan olla mahdollista, että juuri hänen kohdalleen on sattunut näin taitava hillontekijä, Gregor ylistää. Eikä hillo vielä mitään. Vaimo on myös harvinaisen kärsivällinen ihminen. Nykyajan naisten joukossa Gregorin vaimo on kallisarvoinen helmi. Vain paineen alla hiilestä muodostuu vaimon kaltaisia mattapintaisia ja kuitenkin niin säteileviä jalokiviä. Rakastavia, pitkäpinnaisia, älykkäitä. Ja vaimon tekemä karjalanpaisti! Sitä Gregor tahtoo syödä elämänsä loppuun saakka.

-Kylläpä niin, irvii vaimo mielessään, -Näin vanhan ja rupsahtaneen akan on syytäkin olla hyvä karjalanpaistin uuniin tyrkkäämisessä, mikäli ei halua ukkonsa juoksentelevan lopullisesti toisiin osoitteisiin.

Vaimo ei ole vieläkään antanut anteeksi Gregorin rakastumisia. Gregor ei mahda mitään itselleen. Joka talvi hän rakastuu palavasti nuoriin työkavereihinsa, kuljettaa niitä kahvilla ja lainailee niille korkeakirjallisuutta. Vaimoa ärsyttävät nämä platoniset suhteet ja se, ettei Gregor suoriudu kunnolla edes aviorikoksesta. Joka halvatun talvi se huokailee nuorten naistensa perään, lueskelee Van Goghin elämäkertoja ja Jungia. Ja huokailuun se kaikki sitten jääkin. Näistä onnettoman epäseksuaalisista hössötyksistä vaimon on mahdotonta raportoida kollegoille vesijuoksun aikana. Parhaiden naisystävien miehet sentään ymmärtävät pikkujoulupäissään vaihdella ruumiinnesteitä naisalaistensa kanssa paperisilppureiden äärellä, mitä erhettä voidaan yhdessä päivitellä Hyrylän uimahallin kuntoradalla kevääseen saakka. Naisten solidaarisuusrenkaaseen pääsy on Gregorin vaimolle hankalaa, koska Gregor ei ole kunnollinen edes petturina.

Gregorin vaimo kuuntelee naistovereidensa tarinoita ja sitäkin, kuinka hänen tulisi olla vieläpä onnellinen miehestään, joka ei sorru petokseen muutoin kuin mielikuvituksen tasolla. Usein, vaimo miettii, hän olisi hyvin onnellinen, jos tuo typerehtivä mies ottaisi viimeinkin ja lähtisi. Näemmä ottajia tuonkin lajin miehille on. Joka ainoa talvi äijä saa vänkärinpaikalle uuden kolmekymppisen kuljetettavan, joka kuuntelee suu tiedostetussa suppuasennossa Gregorin syvällisiä ajatuksia musiikista, kirjallisuudesta ja poliisina olemisista. Asian ymmärtäisi, jos Gregor olisi Kari Tolvanen. Mutta kun se ei ole.

-Ja tuo mielisairas höynä on kyllä kaiken huippu. Vain meikäläisen ukko keksiikin juoksennella Niuvanniemessä kaihoamassa jonkun onnettoman kuhilaan perään. Ja anoppi tietenkin mukana esiliinana, vaimo tilittää työnohjaajalleen, joka merkitsee fläppitaululle ylös tarinan avainsanoja. Niiden avulla Gregorin vaimon tulee kirjoittaa elämäntarinansa uusiksi seuraavaan työnohjauskertaan mennessä.

-Yritä keskittyä tarinassasi positiivisiin asioihin, terapeutti tankkaa silitellen silkkihuiviaan, -Kuinka olet onnistunut työelämässäsi, harrastuksissasi, perhe-elämässä. Sinähän kerroit viime kuussa, kuinka hienosti perennasikin olivat tänä kesänä kasvaneet siellä kesämökillänne. Älä unohda perennoja, ja nähdään kahden viikon päästä, kultaseni! Ehkäpä pääsemme tekemään sitä aarrekarttaakin silloin.

Gregorin vaimo ei ole tyytyväinen työnohjaukseen eikä aarrekarttoihin, joiden avulla pitäisi katsoa valoisaan tulevaisuuteen. Pekka-Eric Auvinen ei tiennyt ryhtyessään puuhiinsa, että hänen takiaan koko Jokelan koulun työyhteisö pakotetaan debrieffaamaan asioitansa yliymmärtävän työnohjaajan johdolla kolmen lukuvuoden ajan. Jos se olisi tiennyt, se olisi ymmärtänyt jäädä ammuskelemaan vain niitä omeniaan sinne Jokelan pöpelikköihin, purnaa Gregorin vaimo kollegoilleen. (Yli viisikymmenvuotiaat saavat Jokelankin koulussa rauhassa vaipua tietynasteiseen kyynisyyteen. Viimeisistä menopaussintuoksuisista työvuosistaan nämä vanhat työjuhdat suoriutuvat tunnetusti vain negatiivisuuden voimalla, naureskelevat nuoret rehtorikollit kokoustaessaan.)

Kaisan asiat Niuvanniemessä eivät nekään ole kummoisessa jamassa. Entinen omahoitaja on lähtenyt kihloihin, naimisiin ja isyyslomalle. Uusi omahoitaja on Kaisalle järkytys. Se lässyttelee Kaisan näyttämään sille kuvia lapsistaan ja entisestä kodistaan. Se hössöttää hyväksyvänsä Kaisan täysin sellaisena kuin Kaisa on.

-Mikä valhe! Tuollaiset asiat sanotaan ääneen vain, mikäli ei pystytä hyväksymään toista ihmistä millään tasolla, julistaa Kaisa Gregorin äidille puhelimessa.

Lisäksi, ihmettelee Kaisa, kuinka joku voi hyväksyä ihmisen, joka on kidnapannut viisi ihmistä, käyttänyt teräaseita ja haulikkoa kaappaushankkeensa aikana ja kauniiksi lopuksi antanut omat lapsensa adoptoitaviksi. Senkin, joka ei ole edes vielä syntynyt? Kaisan mielestä ihminen, joka sanoo hyväksyvänsä Kaisan kaltaisen naisen, ei ole kovinkaan luotettava, viisas eikä mieleltään eheä.

-Sinä et siis halua kuulua sellaiseen kerhoon, joka hyväksyy sinut jäsenekseen? kysyy muori Saavalainen.

-Mitä sä sanoit? kyselee Kaisa irroittaen salmiakkiaakkosia hampaistaan.

-Ei mitään, sanoo muori.

Negatiivisuudestaan huolimatta Kaisa pyrkii kiltteyteen, näyttää uudelle hoiturille kuvia lapsistaan ja itkee sen mieliksi jokaisella tapaamiskerralla. Uusi omahoitaja ja psykiatri Pitkänen laskevat itkukerrat Kaisalle ansioksi. Jos kyyneleet ja katuvainen asenne jatkuvat, Kaisa saattaa päästä avovankilan kautta ehdonalaiseen. Sitä paitsi Kaisan vangit ovat lehtihaastatteluissa kaikki antaneet anteeksi Kaisalle. Birgitta-rehtori on saanut uuden elämän, mistä merkkinä ovat uusi avioliitto, kansanedustajaehdokkuus ja vaalitappion jälkeen tapahtuva muutto Roomaan, jossa uusi aviopuoliso toimii opetusministeriövirassaan. Apulaisrehtori Mikkokin on toipunut, kertoo Opettaja-lehti. Se on julkaissut kihlauksen ja herkän äänitteen, jota ei olisi missään tapauksessa syntynyt ilman vaikeita kokemuksia tai polveen ampumista. Nuori uskovainen Susanna tekee lähetystyötä ja kolumneja Hyvä Sanoma -lehteen Meksikossa miehensä kanssa. Ja Aaro Pauno äiteineen on killitellyt Hymyssä sekä neljässätoista eri tv-ohjelmassa: Mirja Pyykön ohjelmassa Kati Pauno on esitellyt Aaron vauva-albumikuvia. Aaro on soittanut play backinä heviä Maria!ssa ja Maikkarin aamuteeveessä. Ja tämä kaikki on vasta alkua.

Kaisa ei saa enää lukea omahoituritapaamisissa negatiivisia kertomuksiaan. Omahoitaja käskee Kaisan hokea aamuisin peilin edessä lauseita, kuten ”Älä ajattele, mitä olet menettänyt, vaan ole kiitollinen siitä, mitä olet saanut.” Tai: ”Elämä ei mene oikein, jos sitä ei eletä oikein.” Ja: ”Unohda suunnitelmat jotka eivät toimineet, mutta älä koskaan unohda kantaa mielessäsi unelmaa.” Lapsen kymmenen käskyä vanhemmilleen Kaisan tulee jopa opetella ulkoa. Kaisa ei kyseenalaista ulkoläksyä, vaikka hänestä onkin hassua polottaa ääneen lapsen kymmentä käskyä, jos on antanut omat kolme poikaansa ottolapsiksi amanuenssille. Yhtäkaikki Kaisa osaa kertoa omahoitajalle sen kuulustellessa ulkoläksyä, että lapsen seitsemäs käsky vanhemmilleen kuuluu:

Älä varasta elämääni asettamalla kannettavaksi sinun
täyttymättömiä toiveitasi, kaunojasi tai pettymyksiäsi,
sillä minun on tehtävä omat erehdykseni.

Joululahjaksi Kaisa antaa omahoitajalle huoneentaulun, johon hän on kirjoittanut hyvällä opettajakäsialallaan Keski-ikäisen rukouksen, jossa rukoilija pyytää Jumalaa vapauttamaan hänet liiasta puheliaisuudesta ja halusta järjestellä toisten asioita. Omahoitaja taputtelee Kaisaa hartioille, halaakin jopa eikä suostu ymmärtämään, että pelkkää pirullisuuttaan on Kaisa sille moiset lurinat paskarrellut. Makusteltaviksi. (Hoitajan saa iloiseksi käyttämällä termejä ”makustella” ja ”voimauttava”.) Kaisan mielestä uuden omahoitajan olisi pitänyt pysytellä Mehiläisessä työterveyshoitajana eikä tulla levittelemään positiivisuutta Niuvanniemeen. Mutta Kaisalta ei kysytä, koska hän tunnetusti velloo ongelmissa ja ratkaisee niitä kidnappaamalla viattomia kanssakulkijoitaan. Kaisa on kateellinen entisille ei-kidnappaaville työkavereilleen:

1. Jannille, joka pystyi kuuntelemaan tyynesti mielisairaan Tiina Laineisen alkoholisoitunutta huutoa: ”Minä totisesti toivon, että et tulevassa työpaikassasi turmele viattomien lasten minuuksia, niin kuin olet minun tyttäreni psyyken tuhonnut!”

Kaisa muistaa udelleensa Jannilta, mitä se oli miettinyt, kun Tiina Laineinen oli sitä solvannut. Janni oli kertonut ajatelleensa, että Tiina Laineisen rakennekynnet olivat hienot mutta ihotilanne oli pahempi. ”Mä ajattelin, että Laineisen rouvan pitäis mennä mikrohiontaan”, Janni oli todennut hyväntuulisena. Kun myöhemmin Janni oli jo muualla ja Tiina Laineinen kävi lapsensa asioissa haukkumassa Kaisan, asiat olivat aivan eri jamassa. Kukaan ei tuossa palaverissa ajatellut mikrohiontaan passittamisia. Eikä myöskään silloin, kun Tiina Laineisen esikoispoika, armeijakapiainen, keskeytti Kaisan pitämän musiikkitunnin ja kertoi ”ottavansa tilanteen hallintaansa”, minkä olikin sitten tehnyt. Kaisasta ei ole ajattelemaan mikrohiontaa silloin, kun olisi aika ajatella vain ja ainoastaan mikrohiontaa. Kaisa kuuntelee liiaksi, mitä hänelle huudetaan. Siksi -ja myös muista syistä- hän sortuu rakentelemaan melko epäammatillisia kaappausdraamoja.

2. Kaisa muistelee kadehtien myöskin Malisen Esaa. Esa liimailee luokkaansa kreikkalaisten filosofien sanontoja, pakottaa huoltajien vastustuksesta huolimatta pahankuriset loppilaislapset käyttäytymään, vie oppilaat museoihin ja jopa oopperaan ja pääsee lopuksi eläkkeelle ilman, että sortuu näkyviin rikoksiin. Esan kanssa Kaisa on välitunneilla puhunut Rahmaninovista ja Moskovan solisteista ja siitä, että entisessä Neuvostoliitossa naistenpäivä on ollut virallinen vapaapäivä. Esan päästyä eläkkeelle Kaisa on myös yrittänyt liimata luokan seiniin Sokrateen sanoja ja viedä oppilaita museoihin, mutta hänestä ei silti ole tullut rauhallista Esa Malista. Hän ei pääse puhtailla papereilla sairaseläkkeelle niin kuin Esa. Hän onnistuu kylläkin töhrimään rikosrekisterinsä ja pääsemään Niuvanniemeen.

3. Kolmanneksi eniten Kaisa ikävöi ja kadehtii Anhavan Veskua, jonka kanssa on työskennellyt yhtenäiskoulussa. Vesku on historianopettaja ja monen lapsen isä, mikä selittää sen väsyneisyyden ja väsyneisyydestä versovat typerät jutut. Veskun kanssa on puntaroitu erilaisia itsemurhaamistyylejä ja todettu, että riihimäkeläisen koulun ylimmästäkään ikkunasta hyppääminen ei vapauttaisi heitä opetustyöstä. Ainakaan pysyvästi. ”Mitäs sekään sitten olisi, että me kinkattais sairasloman jälkeen tänne töihin kainalosauvoilla? Ei taitais auttaa asiaa, vai mitä luulet?” Vesku supattaa opettajainkokouksessa. Kaisa vastaa sille, että ei. Ei se taida auttaa asiaa sekään.

Kaisalla on ikävä montakin entistä kollegaa. Kollegoista ja ikävästä hän ei saa kuitenkaan puhua omahoitajalleen, koska sen mielestä Kaisan tarinoissa esiintyy liiaksi sarkasmia ja negatiivista ajattelua, jotka vain lamaannuttavat Kaisan. Kaisan tulee omahoitajan mielestä suunnata katse tulevaisuuteen, johon kuuluvat Helsingin avovankila, sitoutuminen päihteettömyyteen ja kenties kuntouttava työ esimerkiksi Sokevalla. Sokevalle otetaan välillä töihin entisiä kriminaaleja. Ja mikäli Kaisan hyvältä vaikuttava kehitys kehittyy edelleen, Kaisalla on hyvät mahdollisuudet päästä Niuvanniemestä avovankilaan ja ehkä jopa suojatyöhön. Siivoamaan lattioilta pajunoksia, joita sokeat käsityöläiset ovat työnsä tiimellyksessä pudotelleet.


Niuvanniemessä

Kahden vuoden päästä Kaisan läheisten elämä alkaa vihdoinkin asettua. Mies on saanut laillisen syyn ottaa pientä välimatkaa Kaisaan, kun Kaisa on vangittu. Kaikki tukevat miestä, kun tämä ottaa avioeron ja hypähtää naimisiin Hyvinkään taidemuseon virkaatekevän amanuenssin kanssa. Kaisan lapset saavat amanuenssista hyvän äidin. Amanuenssi ja Kaisan entinen perhe muuttavat suureen kartanoon Hausjärvelle. Kartanoremontista on juttu Kotivinkissä. Kaisa lukee jutun jo tutkintavankeutensa aikana, koska samassa vankilassa asuu myös miehensä murhasta pidätetty Anneli Auer. Auerille tulee Kotivinkki ja se lainaa lehtiään Kaisalle. Muutoin Kaisan ja Anneli Auerin välit ovat kehnot, koska Auer ei hyväksy panttivankeja ottavia opettajia.

-Onneksi et ole minun lasteni opettaja, se tuhahtaa, kun Kaisa pyytää siltä uusinta Kotivinkkiä lainaksi.

Kaisa ei välitä Auerin hössöttävästä elämänasenteesta tai moralisoivasta suhinasta. Auerin suun hän tukkii näyttämällä Kotivinkissä olevaa viiden sivun reportaasia entisestä perheestään. Auer on tikahtua kateuteensa ja Kaisa ylpeyteensä, kun he viisaat päät yhdessä tutkivat Kotivinkin juttua Kaisan aiemman elämän ihmisistä. Kaisan lapset hymyilevät kuvissa ja niillä on kauniit puhtaat vaatteet. Kaksosilla on Gantin lappuhaalarit, vauvalla Ruskovillan myssy ja kestovaipat. Vauva on kuvissa erityisen suloinen. Se mönkii vaippapeppuisena kesäisellä hausjärvisellä nurmikolla. Amanuenssi ja Kaisan entinen mies näyttävät kuvissa onnellisilta. Lisäksi amanuenssi on hoikempi kuin Kaisa.

-Varmaan  miehes jätti sinut just sen takia, ehdottaa Anneli Auer Kaisalle ja lupaa antaa joskus myöhemmin tehokkaita jumppaohjeita, jotka tepsivät Kaisan vartalon ongelmakohtiin.

Kaisan oikeusjuttu on selkeä eikä muistuta lainkaan Josef K:n vastaavaa. Kaisalta kysytään useita kertoja, miksi hän on päätynyt kidnappaamiseen. Kaisa kuuliaisena ja rehellisenä ihmisenä vastaa, että syy kidnappaamiseen on ollut vitutus. Kaisaa tympii jatkuva asioiden vatuloiminen oikeudenkäyntien aikana. Kuitenkin hän luottaa siihen, että asioilla on tendenssi järjestyä. Niin kuin onkin: lopulta kahden vuoden prässin jälkeen hänet sijoitetaan Niuvanniemen vankimielisairaalaan, jossa hän voi rauhassa rentoutua ja laitostua.

Vankimielisairaalan olot yllättävät Kaisan. Kaltereita lukuunottamatta paikka on kuin suomalainen peruskoulu, josta puuttuvat mölyävät ja rötöstelevät oppilaat. Kaisa ei tiedä, millainen paratiisi on, mutta hän ounastelee, ettei se kauheasti eroa Niuvanniemestä. Koska Kaisa ei ole uskovainen, hän päättää nauttia tästä maanpäällisestä paratiisista viimeiseen hengenvetoonsa asti. Kuoleman jälkeen alkaa ikuinen helvetti. Siksi on järkevää tarttua hetkeen ja riemuita niistä Herran lahjoista, joita Herra tarjoaa ihmiskunnalle (niin väärille kuin vanhurskaillekin) tämän maanpäällisen elämän aikana, päättelee Kaisa loogisesti. Ennen vankilakeikkaa Carpe Diemin hokijat ovat ärsyttäneet Kaisaa. Enää eivät ärsytä. Kuvataideterapiahuoneessa Kaisa tekee itselleen huoneentaulun, jossa lukee: ”Ei auta kylmä käärö vinoon naamaan”. Kuvataideterapeutti kertoo, mitkä värit symboloivat rauhaa ja luonnollista elämäntapaa. Kaisa käyttää terapeutin suosittelemia värejä. Vankien terapiakäyttöön tarkoitetut puuvärit ovat hyvin paljon laadukkaampia kuin ne, joihin Kaisa on tottunut koulussa.

Vankilassa tulee myös luettua paljon. Kaisa on aina sanonut oppilailleen ja lapsilleen, että ihminen, joka lukee paljon, kehittyy automaattisesti taitavaksi kirjoittajaksi. Nyt Kaisa vihdoin pääsee osoittamaan väittämänsä todeksi. Kun hän on lukenut Niuvanniemen kaikki Harlekiinit ja Seiskat, hän tahtoo ruveta itsekin kirjailijaksi. Vankien käytössä on ennen ollut kaksikin PowerBookia, mutta Jammu Siltavuori on omalla koheloimisellaan saanut aikaan sen, että koneiden käyttö omissa selleissä on kielletty. Siksi Kaisa päätyy kirjoittamaan käsin. Kaisa saa vankilahenkilökunnan taukohuoneesta laatikollisen ruutuvihkoja. Niissä on vahakannet. Kaisa on aina rakastanut nahkeita pintarakenteita, joten hän tulkitsee vahakantisten vihkojen löytymisen kosmiseksi rohkaisuksi. Kaisasta tulee pöytälaatikkokirjailija. Elämälle löytyy vihdoinkin mielekkyys ja tarkoitus. On sitä kyllä suoraan sanottuna odotettukin.

Avohaava sydämessä

Kaisa hyreksii tutkintavankeudessa rikoksensa yksityiskohtia. Rehtorin ja apulaisrehtorin kaappaus sujuivat hyvin arkipäiväisesti. Uskovaisen Susanna-opettajan kidnappaaminen jopa kaduttaa Kaisaa jälkikäteen hieman. Kaisa punastuu häpeästä muistaessaan, kuinka paniikkiin Susanna vankeutensa aikana oli mennyt. Se oli jopa lyönyt Kaisaa oikealle poskelle. Kun Kaisa oli kääntänyt päätään, hän oli vastaanottanut Susannalta kunnon tujauksen myös vasempaan poskeensa.

Eniten sisäistä lämpöä Kaisassa saa aikaan Kati Paunon ja Aaro Paunon kaappaustragediaan paneutuminen.

Aaro Pauno on rasittava viidesluokkalainen pullaposki, jonka t-paidassa on suuri keskisormen kuva. Aaron äiti Kati antaa pojalleen kouluun välipalaksi Arnoldsin donitseja, koska kouluruoka on perseestä. Aaron käsitykset universumista ja sen liikehdinnästä ovat sangen egosentrisiä. Kati Pauno on sitä mieltä, että Aaro saa ilmaista itseään suusanallisesti musiikkitunneilla, mikäli opettajan järjestämät opetustuokiot ovat tylsiä. Kaisa-opettajan tuokiot ovat kategorisesti tylsiä. Torstaina 16.11. Kaisa hermostuu selluloituneen donitsiposken privaattishowhun, joka käynnistyy heti musiikkitunnin alussa. Kaisa läväyttää arviointivihkonsa auki ja antaa donitsi-Aarolle käytösmerkinnän.

Käytösmerkintä on ensimmäinen laatuaan. Aaron äiti ei hyväksy käytösmerkintöjä, mikä on johtanut siihen, ettei Aaro niitä myöskään ole tähänastisessa opinnoinnissaan itselleen kuitannut. Kun Kati Pauno hakee 16.11. poikansa Aaro Paunon Hummer-autollaan koulusta kotiin, Aaro valittaa itkien käytösmerkinnästä. Kati Paunon sydän särkyy, kun hento ja kalpea Aaro-poika huutaa sisäisen tuskansa ulos. Kati Pauno on opiskellut aromaterapiaa. Terapeuttikoulutuksensa ansiosta Kati Pauno ymmärtää, että poika-Pauno on nyt joutunut väkivaltaisen opettajan kasvottoman vihan uhriksi. Täysin syyttä. Kati Pauno päättää, ettei Aaro-pojan tarvitse mennä kouluun ennen kuin Kaisa Jokinen on nöyrtynyt pyytämään anteeksi. Kati Pauno soittaa Kaisalle neljä kertaa päivässä kolmen päivän ajan. Aiheena on 11-vuotiaan Aaro Paunon sydämen avohaava, joka sykkii tulehdusta ympärilleen ellei Kaisa käsitä anoa anteeksiantoa. Kati Paunon soittaessa kahdennentoista kerran opettajainhuoneeseen Kaisa pyytää donitsiperheen koululle.

-Samalla Aaro voi hakea läksykirjansa. Aaro on jäänyt jälkeen opinnoista, koska hän on ollut kolme päivää pois koulusta, Kaisa mainitsee.

-Käsittääkseni nyt on tärkeämpää antaa Aaron käydä läpi henkistä tuskaansa kuin nipottaa koulutehtävistä, vastaa Kati Pauno ja lupaa tulla poikineen koululle illalla Aaron tennistunnin ja reikihoidon jälkeen.

Kaisa lainaa naapuriltaan Datsun 100A-merkkisen auton ja vesurin. Kun Aaro-poju ja äiti saapuvat Kaisan tykö, Kaisa toivottaa heidät tervetulleeksi vesuria heilutellen. Kaisa pakottaa pariskunnan Datsuniin. Kati Pauno joutuu kuskin paikalle ja Aaro takapenkille. Aaro herkeää kerrankin puhumattomaksi.

-Penikkasi äänettömyys johtuu seuraavasta tosiasiasta, selventää Kaisa Kati Paunolle, -Aaro-pikkuisen aivot ovat kasvaneet kiinni Aaro-pikkuisen merkkilippalakkiin, jota Aaro-pikkuinen ei suostu ottamaan koskaan pois päästään, aloittaa Kaisa herkistellen ja kyllästyy omaan lätöstelyynsä heti kättelyssä.

-Kun minä nyt nykäisin lippiksen pois tuon sinun rasittavan pentusi päästä tätä terävähköksi hiottua vesuriani hyväksikäyttäen, aivot jäivät lippalakin sisälle. Voit myöhemmin hakea lippalakin ja jälkikasvusi aivot koulun lattialta. Ensin me menemme kuitenkin minun kotiini opettelemaan kuuden kertotaulua.

Aarolle Kaisa opettaa Datsun-matkan aikana kaksi elämän tosiasiaa. Ensimmäinen tosiasia on Wunderbaum, toinen tosiasia karvanopat.

-Näistä sinä Aaro-piskuinen et ole mitään tiennyt, koska äitisi -tämä suuri terapeutti- on kuskannut sinua kaikki nämä vuodet joko Audilla tai Hummerilla, mikä onkin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon koulumatkasi, joka on miltei kolmensadan metrin pituinen suuntaansa. Äitisi uudessa Audissa ja Hummerissa ei roiku karvanoppia tai Wunderbaumeja. Karvanopat eivät sovi äitisi porvarillis-hienostuneeseen elämäntyyliin. Wunderbaumin käytön estänee äitisi aromaterapeuttiasiantuntijuus.

Kati Pauno osaa ajaa Datsun 100A:lla merkillisen hyvin, vaikka hän on tottunut automaattivaihteisiin. Vesurin läsnäolo on suuri ajo-opetuksellinen motivaatiotekijä.

Kotona Kaisa ohjaa uusimmat vieraansa lastenhuoneeseen, jonka ikkunoiden eteen hän on naulannut lautoja. Kati ja Aaro Pauno saavat evääksi henkiselle matkalleen retkikeittimen, pussillisen kuivattuja herneitä ja vettä sekä kuuden kertotaulun. Kertotaulu on laminoitu. Kaisa on varastanut opettajainhuoneesta laminointikoneen ja kahdensadan euron edestä laminointitaskuja. Kaisa rakastaa laminointia ja aikoo kerrankin harjoittaa lempipuuhaansa vapaasti. Laminointiharrastustaan Kaisa toteuttelee polveen ammutun apulaisrehtori Mikon silmien alla. Tällä kertaa apulaisrehtori ei natkuta mitään resurssipulasta.

Aaro Pauno oppii kuuden kertotaulun vankeutensa ensimmäisenä päivänä. Kaisa antaa Aarolle palkinnoksi Star Wars -tarran. Kaisa kehuu Kati Paunoa ja ihmettelee, kuinka nopeasti kuuden kertotaulu loppujen lopuksi kuitenkin meni jakeluun.

-Kun nyt kuitenkin otetaan huomioon se, että kuuden kertotaulun oppiminen on ollut Aarolle mahdoton urakka näiden kouluvuosien aikana. Ja sekin pitää muistaa, että Aaro on saanut koulupsykologin siunauksella vapautuksen kertotaulujen ulkoaopettelusta. Että tällainenkin koulutuspoliittinen ihme piti ennen vankilaan menemistä päästä huomioimaan, huokaa Kaisa vesuri sylissään.

Kaisa terottelee vesuria ja kertoo samalla herneitä napostelevalle Kati Paunolle, että kysymys on varmaankin siitä, että rakkaan äidin lämmin huolenpito on aiheuttanut kertotauluoppimisen. Terapeuttiäiti saattaa olla ehkä paras lahja, jonka poikalapsi voi elämässään saada.

Kun Karhuryhmän johtaja Gregor Saavalainen vapauttaa Kati Paunon, Kati Pauno kiljuu, että hän aikoo vaatia Kaisa Jokiselta vahingonkorvauksia.

-Vähintään kolmesataa tuhatta euroa, huutaa rouva Pauno.

-Eli mummonmarkoissa miljoona kahdeksansataa tuhatta, jatkaa poika Pauno.

Hampurilaismalli

Kaisa on suunnattoman ylpeä siitä, että hänen lopullinen luhistumisensa on hillitty ja hiljainen. Tokihan kaikki alkaa hänen raadollisesta ajattelemattomuudestaan. Kaisan akvaariokoulussa ei nimittäin harrasteta rangaistuksia tai negatiivista palautetta missään muodossa. Pahuutta, typeryyttä ja ilkeyttä vastaan taistellaan väkevillä rakkauden aseilla kuten muksuopilla ja hyvän mielen seteleillä.

Kaisa kuitenkin lankeaa pois rakkauden kaidalta tieltä ja rankaisee adhd-Jereä jättämällä tämän vanhanaikaisesti jälki-istuntoon. Adhd-Jeren adhd-isä raivostuu Kaisalle, koska Kaisa on tuhonnut Jeren itsetunnon, henkilökohtaisen oppimissuunnitelman ja luottamuksen aikuisiin. Kaisa joutuu rouva rehtorin puhutteluun. Rouva rehtori toteaa kylmästi, että on hyvin tärkeää esittää negatiivisetkin asiat positiivisesti.

-Opettaja ei milloinkaan eikä missään tilanteessa saa loukata lapsen huoltajia, sanoo rouva rehtori pakatessaan Burberry-joogakassiaan.

-Koska sinä olet uusin täällä meidän koulussamme, olisi varmasti syytä kerrata kanssasi hampurilaismalli. Ehkä minun on otettava tämä malli esille jo tämän iltapäivän opettajainkokouksessa, koska olet tulehduttanut tilanteen näin rajusti.

Rouva rehtorilla on kiire joogatunnille. Kaisa tietää, että joogan avulla se kykenee rauhoittumaan työpaineiden keskellä.

Ennen opettajainkokousta Kaisa hiipii apulaisrehtori Mikon luo. Mikko soittaa rokkibändissä silloin, kun ei pelaa jääkiekkoa tai sählyä. Mikko on pitkä ja komea. Mikko matkustaa rehtorihissillä kohti koulutoimenjohtajuutta. Kaikki naiset Kaisa mukaanluettuna rakastavat Mikkoa, koska sillä on lihaksia ja testosteroneja enemmän kuin aviomiehillä. Mikko ei jaksaisi kuunnella Kaisan huolia, koska sillä on jutut kesken kauniin OKL:een pyrkiytyvän koulunkäyntiavustajan kanssa. Kaisa olisi mieluummin parikymppinen kaunis koulunkäyntiavustaja kuin Jere-huolien ja raskauden raskauttama paska. Mikko huokaisee huomatessaan, että  urheilullisen parikymppisen tutorointi on vaihdettava 35-vuotiaan pattipolven sielunhoitamiseen. Tästä olisi kehkeytynyt enemmänkin, jollei tuo keski-ikäinen kekkaruusi olisi tullut paikalle avautuilemaan, huokaa Mikko mielessään. Kaisan väninään se vastaa ”ryhdistäytyisit sinäkin, saatana, joskus, vihdoin”.

Joogatunnin jälkeen rouva rehtori tulee rauhallisena opettajainkokouksen puheenjohtajaksi. Asialistan alkupäässä lukee ”hampurilaismalli”, ja Kaisa plaseerataan rehtorin viereen.

-Hampurilaismalli, aloittaa rouva rehtori ja näpäyttää dokumenttikameran päälle.

-Se on palautteen antamista koskeva malli. Kukaan meistä ei herää kukoistamaan negatiivisessa ilmapiirissä. Emme voi odottaa oppijan puhkeavan täyteen kukoistukseensa nolaavassa, arvostelevassa tai moittivassa oppimisympäristössä. Lapsi puhkeaa kukoistukseen positiivisessa energialatauksessa. Eikö totta? rehtori kysyy.

Kaisan täytyy vastata ”nii-in”, koska tämä hampurilainen on leivottu ja käristetty häntä varten. Kaisaa hävettää. Hän huomaa syvällä sisimmässään kuitenkin ilahtuvansa rehtorin uudesta sanainnovaatiosta. Kukoistus on mukava piristysruiske ja ilmeinen löytö viime viikonlopun rehtoripäiviltä. Kaisa on ollut jo vähän työlääntynyt lähtökohtaisesti-sanaan, jonka rouva rehtori poimi Esa Saarisen kuntapäättäjäluennolta.

-Siispä, jatkaa rouva rehtori ja laskee kätensä Mikon olkapäälle. -Kun opettajan on ohjattava lasta esimerkiksi käyttäytymiseen liittyvissä asioissa, hän ei voi tarttua ensimmäiseksi negatiivisiin asioihin, joita minä muutenkin nimittäisin tästedes mieluummin kehittämiskohteiksi kuin negatiivisiksi asioiksi. Opettaja ei voi antaa oppijalle pelkkää pihviä. Pihvi tulee tarjota sämpylän välissä. Ymmärrätkö? (jäänsininen katse Kaisaan) Pihvi on kritiikki sämpylän ollessa kaikki se rohkaisu, jonka välissä sinä voit esittää kritiikin.

Rouva rehtori toistaa sanoman vielä kalvoshown avulla. Apulaisrehtori Mikko lisää, ettei sillä ole ollut mitään ongelmia Jeren kanssa. Jeren isä on Mikon pelikaveri, hyvä äijä lähtökohtaisesti. Kaikki muutkin opettajat nyökkäilevät, koska ne ovat itse olleet kehittämässä hampurilaismallia koulun profiloitumisseminaarissa viime talvena Silja Serenadella. Tämä on Kaisaa varten räätälöity oppituokio. Kaikki opettajainkokouksessa tietävät sen.

Jollakin tavoin Kaisa alkaa suunnattomasti juuri tällä hetkellä vihata rouva rehtoria. Merkillistä, sillä yleensä vihantunteet hiipivät Kaisan sieluun pikkuhiljaa; niiden sydämeenlaskeutumisajankohtaa on jälkikäteen vaikea määrittää. Tämä viha on erilaista, koska Kaisa voi sanoa minuutilleen, millä hetkellä hän alkaa vihata esinaistaan. Vihaaminen alkaa kello 16.23.

Rouva rehtorin ääni leijuu jonnekin kauas, ja Kaisa tuijottaa valkokankaalle heijastuvaa hampurilaista. Kaisa katsoo hampurilaista hyvin tarkkaan tietäen, että jos hänessä olisi murhaaja-ainesta, se aines nousisi juuri tällä sekunnilla esille. Koska Kaisa ei saa eikä saata murhata esinaisiaan, hänen on keksittävä jotain muuta. Jotain ihan muuta.

Kokouksen jälkeen Kaisa lyllertää suurine vatsoineen luokkaan. Hän järjestelee pöytänsä ja jättää huomiset tuntisuunnitelmansa puhtaan pöydän päälle. Sitten hänen onkin jo mentävä. Kaisa kävelee hitaasti turkkilaiseen ravintolaan, jossa hän syö kaksi turkkilaista hampurilaista. Hampurilaisten sisällä on kaksi hervottoman isoa pihviä. Kaisa katselee karvaisten kurdiäijien kanssa Öcalanin oikeudenkäyntidokumenttia kurdien omalta taivaskanavalta. Sitten Kaisa menee päivystävän lääkärin luo ja valittaa, että hänellä on erittäin voimakkaita, kivuliaita ja ennenaikaisia supistuksia. Nuori pelästynyt lääkäri kirjoittaa Kaisalle sairauslomaa äitiysloman alkuun saakka. Oikeasti Kaisalla ei supistele mikään muu kuin pää.

Mutta

se

supisteleekin

sitten

jo

ihan liikaa.

Kodin ja koulun välinen yhteistyö

-Jokisella, Kaisa puhelimessa.

-Tässä on Nina-Vivekan äiti, hei. Olitko sinä jo nukkumassa? Kuule, meidän Ninnukalta hävisi viime viikolla Pokemon-kello. Sinä varmaan tiedät, mihin se on voinut kadota.

-Voi, onpa harmi. Minä voin etsiä Ninnukan kelloa (ja hupparia ja pyyhettä ja Aapista) huomenna.

Kaisa vihaa Pokemoneja. Hän on melko varma, että hän itse on alitajuntansa pauloissa näpistellyt kaikkien oppilaidensa Pokemon-kellot. On aika kamalaa, jos Kaisan työlaukku aukeaa huomisessa vanhempainillassa ja esille ryöpsähtää kymmenittäin Pokemon-kelloja. Hitto, kuinka Kaisa vihaakaan Pokemoneja.

-Kaisa Jokinen puhelimessa.

-Kuulepas. Sinä olet nyt tukahduttanut meidän Sonjan luovuuden. Ja olit kuulemma tunteettomasti vienyt muun luokan ruokalaan syömään välittämättä siitä, että Sonja oli itkenyt ääneen, kun kukaan ei halua leikkiä hänen kanssaan. Ja ruokailussa oli taas nakkeja. Miksi niitä nakkeja pitää olla, kun niissä on sitä nitriittiä? Tahdotteko te siellä koulussa ehdoin tahdoin turmella lasten henkisen ja ruumiillisen terveyden?

-Tahdomme, ajattelee Kaisa. -Etenkin Sonjan. Se iso ja kovaääninen lapsi lyö muita, minkä jälkeen alkaa itse itkeä. Se häiriköi tunnilla ja makaa luokan lattialla, kun ei halua tehdä tehtäviään.

Mistä helvetistä Kaisa loitsii sen harrypotterlinnan Sonjan oppimisympäristöksi, että sille kakaralle tulisi edes minuutiksi hyvä jo motivoitunut mieli? Ja saakelin Ben Furman! Se sinun typerä muksuoppisi ei yksinkertaisesti toimi!

-Täällä puhuu Heikin isä! (Audin yhteyspäällikkö ja rehtorin golfkaveri, kai Kaisa muistaa?) Mitä helvettiä sinä nuori opettajatar siellä oikein luulet tekeväsi? Meidän Heikki oli kuulemma heittänyt sinua penaalilla tänään. Sinä olit jättänyt hänet jälki-istuntoon, minkä minä pitkin hampain hyväksynkin. Kai sinä tajuat, että se entinen, se kokenut opettaja on pitänyt kaikille meidän pojille ne jälki-istunnot heti koulupäivän jälkeen kello 11.45 – 12.15. Heikki tänään itki, että sinä olit mennyt kahville, KAHVILLE klo 11.45. Ja olit aloittanut jälki-istunnon vasta tasan kahdeltatoista. Ja Hessu joutui istumaan koulussa puoli yhteen saakka. Meillä tuli, kuule, ihan helvetin kova kiire tennistunneille. Minä vaadin, että jälki-istunnot aloitetaan heti oppitunnin jälkeen. Niin kuin aina ennenkin on aloitettu. Menikö tämä nyt tällä puheella jakeluun, nuori nainen, vai pitääkö minun puhua asiasta sinun esimiehesi kanssa?!

Voi herran pieksut. Kaisan oli pakko saada kahvia sen jälkeen, kun pienoinen Heikki-poju oli heittänyt peltisen penaalinsa päin Kaisan pläsiä.

Ehdottomasti krapulaisimman puhelun Kaisa saa pyhäinpäivän aamuna vähän ennen kahdeksaa.

-Niina Purola täällä. Annaksä anteeks, kun mä haukuin sua eilen? Olitsä viel nukkumassa?

Kaisa nukkuisi hyvin mieluusti nyt, koska hän rupatteli alkuyön synkeät tunnit humalaisen Niina Purolan kanssa puhelimessa.

-Ku mulla alko eilen kuukautiset. Ja mulla on luultavasti endometrioosi. Ja alkoholiongelma.

Niina Purolan nainen-naiselle-tilitystä jatkuu puolitoista tuntia. Viekää Kaisa vihdoinkin joko hollantilaisen tai sveitsiläisen armomurhaajalääkärin klinikalle. Edes pyhäinpäivän kunniaksi.

Kasvatuksellinen yhteistyö huoltajien kanssa

Kaisan tuskataakka meinaa välillä käydä liian kepoiseksi. Tällöin rehtorit antavat Kaisalle nipun arviointilomakkeita, jotka Kaisan tulee jakaa lasten huoltajille.

Ennen vanhaan – 80-luvulla ja muina pimeinä aikakausina – kansankynttilät arvioivat oppilaiden edistymistä. Nyt on kuitenkin niin, että oppilaiden tulee arvostella koulua ja opettajia. Siis Kaisaa. Myös oppilaiden huoltajat arvostelevat opettajan opetusmenetelmiä ja koulunkäynnin mielekkyyttä. Joka helvetin syksy ja kevät Kaisa-riepu siirtää valtansa valtikan oppilaiden kotiin. Hän lähettää peljäten ja vavisten koteihin arviointilomakkeita.

Kolme viidesosaa vanhemmista on sitä mieltä, että asiat ovat tarpeeksi hyvissä kantimissa. Yksi viidesosa vittuuntuu jatkuviin lappusiin ja jättää ne palauttamatta. Mutta se yksi, se viimeinen viidennes.

”Opetus on liian vanhanaikaista ja tylsää. Kaisa voisi ottaa mallia Jaakko-opettajasta, jonka opetus on mielekästä ja monipuolista.”

”Koulu alkaa liian aikaisin, lastani väsyttää.”

”Koulu alkaa liian myöhään. Lapseni joutuu olemaan aamulla yksin kotona. Eikö opettajan voisi noilla palkoilla velvoittaa järjestämään aamutoimintaa, jossa opeteltaisiin esimerkiksi potkulautailua liikenteessä? Nykyisin kaikilla lapsilla on nuo potkulaudat eivätkä ne lapset osaa niillä turvallisesti kuitenkaan liikkua.”

”Lapseni luovuus kärsii, koska opettaja on ankara ja vanhanaikainen.”

”Opettaja on liian lepsu. Lapset kiusaavat toisiaan eivätkä opi.”

”Arviointia on liikaa.”

”Arviointia pitää olla enemmän. Naapuriluokan opettaja lähettää viikoittain arviointiraportteja kotiin. Miksei Kaisa lähetä?”

”Poikani on lahjakas musiikissa mutta hänen intonsa on sammutettu koulussa. Voisiko arvon opettaja muuttaa oppisisältöjä, opetusmenetelmiään ja omaa tyyliään? Voisiko poikani häiriköinti johtua opettajan persoonasta?”

”Lapseni entinen opettaja oli mukavampi kuin tämä nykyinen. Olemme puhuneet asiasta jo kahdessa sunnuntaisessa perhepalaverissamme.”

Kaisa lukee palautteita keväisin ja syksyisin ennen kuin hän palauttaa ne rehtoreille. Kehityskeskusteluissa rehtorit miettivät yhdessä Kaisan kanssa, kuinka Kaisa voisi muuttua. Kaiken tämän jälkeen Kaisa alkaa melkein pakata rinkkaansa, jotta hän voisi matkustaa hollantilaisiin sairaaloihin, eutanasiaosastoille. Mutta Hollantiin on pitkä matka. Siksi Kaisan puoliso joutuu antamaan Kaisalle arviointikausina päivittäistä sydänhierontaa ja suusta-suuhun-elvytystä. Vain niiden avulla Kaisa pystyy jatkamaan uraputkeaan.

Tietenkin kesken elvytyssessioiden soi puhelin.