Kodin ja koulun välinen yhteistyö

-Jokisella, Kaisa puhelimessa.

-Tässä on Nina-Vivekan äiti, hei. Olitko sinä jo nukkumassa? Kuule, meidän Ninnukalta hävisi viime viikolla Pokemon-kello. Sinä varmaan tiedät, mihin se on voinut kadota.

-Voi, onpa harmi. Minä voin etsiä Ninnukan kelloa (ja hupparia ja pyyhettä ja Aapista) huomenna.

Kaisa vihaa Pokemoneja. Hän on melko varma, että hän itse on alitajuntansa pauloissa näpistellyt kaikkien oppilaidensa Pokemon-kellot. On aika kamalaa, jos Kaisan työlaukku aukeaa huomisessa vanhempainillassa ja esille ryöpsähtää kymmenittäin Pokemon-kelloja. Hitto, kuinka Kaisa vihaakaan Pokemoneja.

-Kaisa Jokinen puhelimessa.

-Kuulepas. Sinä olet nyt tukahduttanut meidän Sonjan luovuuden. Ja olit kuulemma tunteettomasti vienyt muun luokan ruokalaan syömään välittämättä siitä, että Sonja oli itkenyt ääneen, kun kukaan ei halua leikkiä hänen kanssaan. Ja ruokailussa oli taas nakkeja. Miksi niitä nakkeja pitää olla, kun niissä on sitä nitriittiä? Tahdotteko te siellä koulussa ehdoin tahdoin turmella lasten henkisen ja ruumiillisen terveyden?

-Tahdomme, ajattelee Kaisa. -Etenkin Sonjan. Se iso ja kovaääninen lapsi lyö muita, minkä jälkeen alkaa itse itkeä. Se häiriköi tunnilla ja makaa luokan lattialla, kun ei halua tehdä tehtäviään.

Mistä helvetistä Kaisa loitsii sen harrypotterlinnan Sonjan oppimisympäristöksi, että sille kakaralle tulisi edes minuutiksi hyvä jo motivoitunut mieli? Ja saakelin Ben Furman! Se sinun typerä muksuoppisi ei yksinkertaisesti toimi!

-Täällä puhuu Heikin isä! (Audin yhteyspäällikkö ja rehtorin golfkaveri, kai Kaisa muistaa?) Mitä helvettiä sinä nuori opettajatar siellä oikein luulet tekeväsi? Meidän Heikki oli kuulemma heittänyt sinua penaalilla tänään. Sinä olit jättänyt hänet jälki-istuntoon, minkä minä pitkin hampain hyväksynkin. Kai sinä tajuat, että se entinen, se kokenut opettaja on pitänyt kaikille meidän pojille ne jälki-istunnot heti koulupäivän jälkeen kello 11.45 – 12.15. Heikki tänään itki, että sinä olit mennyt kahville, KAHVILLE klo 11.45. Ja olit aloittanut jälki-istunnon vasta tasan kahdeltatoista. Ja Hessu joutui istumaan koulussa puoli yhteen saakka. Meillä tuli, kuule, ihan helvetin kova kiire tennistunneille. Minä vaadin, että jälki-istunnot aloitetaan heti oppitunnin jälkeen. Niin kuin aina ennenkin on aloitettu. Menikö tämä nyt tällä puheella jakeluun, nuori nainen, vai pitääkö minun puhua asiasta sinun esimiehesi kanssa?!

Voi herran pieksut. Kaisan oli pakko saada kahvia sen jälkeen, kun pienoinen Heikki-poju oli heittänyt peltisen penaalinsa päin Kaisan pläsiä.

Ehdottomasti krapulaisimman puhelun Kaisa saa pyhäinpäivän aamuna vähän ennen kahdeksaa.

-Niina Purola täällä. Annaksä anteeks, kun mä haukuin sua eilen? Olitsä viel nukkumassa?

Kaisa nukkuisi hyvin mieluusti nyt, koska hän rupatteli alkuyön synkeät tunnit humalaisen Niina Purolan kanssa puhelimessa.

-Ku mulla alko eilen kuukautiset. Ja mulla on luultavasti endometrioosi. Ja alkoholiongelma.

Niina Purolan nainen-naiselle-tilitystä jatkuu puolitoista tuntia. Viekää Kaisa vihdoinkin joko hollantilaisen tai sveitsiläisen armomurhaajalääkärin klinikalle. Edes pyhäinpäivän kunniaksi.

Ammatillista varmuutta

Työelämässä Kaisa saa lisää ammatillista varmuutta. Hänen tuore aviomiehensä taluttaa hänet Etelä-Suomen sykkeeseen työskentelemään useisiin eri kouluihin. Kunnolliset opettajat lisääntyvät usein. Kaisa otetaan tuurailemaan näitä kunnon ihmisiä joka vuosi yhdeksäksi kuukaudeksi. Kesät Kaisa on työtön.

Kaisan ensimmäinen työ Ilmavaarassa tuntuu Carl Larssonin näkemältä unelta: Missään ei ole niin suloista kuin siellä. Missään muualla lapset eivät ole kuuliaisia. Eivätkä heidän vanhempansa.

Välillä Kaisa saa melkein tyydytystä työstään. Tämä tapahtuu, kun se lukihäiriöinen adhd-lapsi kirjoittaa vihdoinkin ”KUUSIPUU” eikä ”KUSI PUU”. (Alatyylin sanat kirjoitetaan tietenkin kategorisesti oikein. Pahinkaan riemurölli ei kirjoita vitu, pilu tai satanan houra. Jotain rajaa on lukihäiriölläkin, huomaa Kaisa ilahtuneena.)

Tämä sama lukihäiriöinen adhd-kusipuu-Marco valittelee alinomaa siitä, kuinka rankkaa tokaluokkalaisen elämä on. Joka aamu pitää keskeyttää joko Nelosen väkivaltapiirrettyjen tuijotus tai pleikkarin pelaaminen ja lähteä vittumaiseen kouluun. Silmät sameina Marco selvittää Kaisalle, kuinka paljon helpompaa 8-vuotiaan pojan olisi elää, jos koulua ei olisi.

Kaisaa kismittää – hänen siviiliminäänsä suorastaan vituttaa – Marcon valitus, koska Kaisa on valmistellut tämänkin tunnin huolellisesti vatsahaavaansa ja unihäiriöitänsä uhmaten. Järkiseikat eivät Marcoon tepsi, joten Kaisa koettaa vedota hänen empaattiseen sektoriinsa:

-Kuule, Marco. Tämä elämä nyt sattuu olemaan semmoista, että pitää tehdä niitäkin asioita, jotka eivät tunnu mieluisilta. (Nyt Kaisalle kumartavat varmasti niin Uno Cygnaeus kuin Tommy Hellstenkin.)

Kaisa jatkaa asettumalla Marcon kanssa samalle tasolle:

-Itse asiassa ei opettajaakaan aina kiinnosta töihin lähteminen. Tänäkin aamuna olisi kyllä väsyttänyt. Mutta aikuisenakin on vain lähdettävä aamulla, vaikka mukavat hommat jäävät ihan kesken.

Marcon kiinnostus herää ja se innostuu omaan vantaalais-flegmaattiseen tyyliinsä:

-Ai jaa. Käyksä töissä jossain?

Kaisa on luullut, että ”Missä sä ope käyt töissä” -repliikkejä kuulee vain Apu-lehden lastensuustapalstalla. Tätä kuitenkin näyttää tapahtuvan myös todellisessa elämässä. Kaisalle tapahtuu liikaa niitä asioita, jotka ovat oikeasti pelkkää urbaanilegendaa.

Kerran Kaisa syyllistyy myös vakavaan virkavirheeseen, jonka vuoksi hänet tulisi heti paikalla passittaa ulos Vantaan kaupungin palkkalistoilta. Onneksi Kaisan virkavirheen kohde elelee perheessä, jossa syyllistytään myös erinäisiin rikoksiin hyvin usein.

Kaisan rikoksen uhri, Roope, höpöttää koko hereilläoloaikansa. Tietenkään hän ei rupattele kenenkään toisen lapsen kanssa vaan yksikseen, eihän hän tyhmä ole. Kun Kaisa antaa ohjeita tai opettaa vaikkapa allekkainlaskua, Roope elää aivan toisessa todellisuudessa hölpöttäen mitä käsittämättömämpiä asioita. Roope on söpö, mutta kyllä Kaisalla menevät myös hermot hänen kanssaan.

Erään kerran Kaisa selvittää monisanaisesti koko ylisuurelle luokalleen, että nyt piirrätte tähän paperille ison hämähäkin ja sitten liimaatte ruskeita pikkukiviä sen vartaloon ja lopuksi tuotte sen ripsipiirakkanne nimellä varustettuna tähän opettajan pöydälle. Sitten Kaisa jakaa vihreät paperit jokaisen lapsen pulpetille. Luokka aloittaa askartelut. Mutta Roope. Hän on täysin pökertynyt:

-Ope. Kuka vittu on tuonu mun pulpetille tämmösen paprun?

Voi vehnänen, että Kaisalla kiehuu.

Samoin sen allekkainlaskun kanssa. Kaisa selittää viisitoista minuuttia värikkäine kalvoineen, että panette nuo luvut tällä lailla allekkain: ykköset kohdakkain, kympit kohdakkain ja samoin sadat. Ja sitten laskea paukauttelette: ensin ne ykköset, sitten kympit ja lopuksi sadat.

-No niin. Onko kysyttävää? Kaisa lopettaa opetustuokionsa.

-Ei oo, tää on helppoo, tuumivat lapset. (Kaikki ne, paitsi Roope. Hän on koko opetussession ajan hössöttänyt jotain Digimonista ja perunamuussista ja herra yksin tietää mistä.)

-Jahas. Avataanpa sitten kirjat sivulta 64, ilakoi Kaisa.

Silloin herää Roope.

-Kirjat?! Mitkä kirjat? Lukukirjako?

Kaisaa itkettää raivosta. Tuo poika on lahjakas, mutta miten hänet saadaan lopettamaan tuo kahjo höpötys, joka on koulupsykologin mukaan täysin normaalia?

Kerran tällaisen opetushetken alussa Kaisa sitten sanoo hysteerisesti hihitellen Roopelle:

-Roope. Sinä höliset aina, kun minä opetan jotain tärkeää. Nyt tehdään näin. Minä teippaan sinun suusi maalarinteipillä kiinni, niin sinä kykenet olemaan hiljaa ja kuuntelemaan minun opetustani.

Roope nyökkäilee ja hymyää. Kyllähän se älykkäänä poikana itsekin tilanteen ymmärtää: Monologiensa vuoksi se ei ole tainnut kuulla yhtään ainutta Kaisan lausetta loppuun. Ja jotain tarttis tehrä, koska ollaan sentään jo toisen vuosiluokan puolivälissä. Sitä paitsi Roope nauttii suunnattomasti saamastaan maalarinteippihuomiosta.

Kaisa asentaa Roopen suun eteen maalarinteipin kaksinkerroin. Kaikki muutkin tokaluokkalaiset haluavat teipin, mutta vain Roope sen saa. Tällä kertaa Roope on ihan hiljaa, kuuntelee ja oppii heti kaiken; hän on todella ihan nokkela poju.

Mutta muutaman viikon kuluttua Kaisan tukka nousee pystyyn Keravan asemalla, kun hänen silmiinsä osuu Iltalehden lööppi. Lehden mukaan joku muukin opettaja on teippaillut huumorimielessä lasten suita umpeen. Kyseinen opettaja on erotettu virastaan ja haastettu oikeuteen.

Kaisa ostaa Iltalehden. Varsinainen juttu sisäsivuilla on pieni ja hirvittävä. Potkuihin Kaisa ei varmaan kuolisi, mutta hänen psyykensä ei taida kestää oikeusjuttuja ilman suljettuja osastoja, jotka Ben Furman on tyhjentänyt lyhytterapioiden nimissä.