Alhaalla, vasemmalla

On perjantai-iltapäivä. Gregor Saavalainen hyräilee Simo Salmisen pornolaulua autossaan. Ennen viikonlopun virallista alkamista hän käy vilkaisemassa äitinsä. Rutiini särkyy, kun äiti ei olekaan vastassa omana itsenään. Hän avaa oven tokkuraisena ja sanoo, että Gregor ei tänään saa kahvia. Gregor saa avata yhden taulun kehyksen ja lähteä sen jälkeen kotiinsa. Äiti ei jaksa tänään edes omaa poikaansa.

-Mikä sun on? Oleksä sairas? Gregor ihmettelee harmistuneena siitä vaihtoehdosta, että viikonloppu meneekin mamman sairaalakuskina.

Äiti vastaa, ettei hän ole sairas, hän on surullinen.

-Avaa tämä kehys ja ota tämä paperi pois kehyksen sisältä. Minä leikkasin eilen kynteni lyhyiksi enkä saa auki noita rautanypyköitä.

Gregor tottelee. Ensimmäistä kertaa äiti tarvitsee apua ruuvaamisessa ja rassaamisessa. Äiti on emansipoitunut äkäpussi porailun, sahailun ja naulailun suhteen. Siihen ei miestä tarvita, se aina sanoo, kun Gregor yrittää auttaa porakoneen kanssa. Gregor tuntee itsensä orvoksi, kun hän joutuu nyt auttamaan äitiä näin hölmössä asiassa. Kuitenkin hän naurahtaa äidille reippaasti, avaa ”rautanypykät” ja ottaa paperin ulos taulunkehyksestä. Ohimennen hän kysyy:

-Miksi sä haluut ottaa tän Kaisan paperin pois?

-Minä laitan kahvipöydän yläpuolelle yhden vanhan postikortin, sopii siihen paremmin, vastaa äiti.

Molemmat tietävät, ettei mitään postikorttia ikinä tule ilmestymään kahvipöydän ylle. Kaisan suherointi on nyt pöydällä ja kehys viedään siivouskomeron ylähyllylle. Äiti sanoo, että Gregorilla on varmaan kiire kotiin. Niin onkin. Hän menee vaimonsa kanssa parisuhdekurssille, joka alkaa jo tänä iltana kello 19. Kaisaan tutustuminen ja kaikki se muu on saanut Gregorin luopumaan naisjutuistaan. Hän ja vaimo: he haluavat elää onnettomina yhdessä elämänsä loppuun saakka. Se on parasta niin. Helpointa, vaivatonta. Sitä paitsi ihastuminen nuoriin naiskollegoihin ei ole tuonut onnea Gregorin elämään milloinkaan. Parempi elää onnettomana yhden akan kanssa, kuin riekkua onnettomana pitkin kyliä nuoria keikkapyllyjä höyläillen.

Gregorin lähdettyä muori ottaa Kaisan nelikenttäpaperin, menee takaisin sängylle makaamaan. Hän kuvittelee itselleen juuret. Ne pitävät hänet turvallisesti tässä sängyssä, vaikka sydän kieppuisi miten. Juurien kasvettua muori pyyhkii kaksitehonsa ja tuijottaa alhaalle, vasemmalle. Juuret ovat tässä sängyssä, sydän siirtyy muualle, kahden kuukauden taakse. Kaisa istuu tässä. He ovat käyneet saunassa. Muori makaa sängyllä saunan uuvuttamana. Kaisa haroo märkiä hiuksia ja yrittää selvittää takkuja.

——————–

-No, puhu nyt se nelikenttä loppuun. Sitten otetaan vielä tilkkaset konjakkia ja asetutaan nukkumaan. Minä petasin sinulle tuohon ukkovainaan sänkyyn ne turkoosit lakanat, joissa on ne mun virkkaamat pitsit. Sinä olet kumma ihminen, kun näytät tuommoiselta punkkarilta ja silti rakastat turkoosit ja pitsit. Sinä olet kumma ihminen, sitä minä usein mietin, sanoo muori.

Molemmat tietävät, että muori on ottanut Kaisan omaksi tytökseen. Vain omille tyttärille sanotaan hellästi, että ne ovat kummia otuksia. Vain omille tyttärille pistetään lempiväriset lakanat ja itsevirkatut pitsit ukkovainaan sänkyyn.

Kaisa puhuu nelikentän loppuun, ottaa samalla saunajuomaksi yhden huoneenlämpöisen Sakun.

-Yksi laari on vielä läpikäymättä. Vittumaisten kakaroiden vittumaiset vanhemmat. Sä varmaan luulet, että juristi on tähänkin lootaan pantu ihan vahingossa. Vaan ei ole vahinkoa tapahtunut. Nimittäin myös hirviöpennuilla on joskus juristi-isiä. Silloin on helvetti valloillaan. Kello 8-14 hirviöpentu huutaa, sylkee, repii, hyppii seinillä, lyö kaikkea elollista ja käyttäytyy kuin saatana, joka on huomannut joutuneensa vahingossa Jeesus-marssille. Kello 17-20 soittelee pennun juristi-isä opettajalle. Kääntää kaiken ylösalaisin. Kenenkään muun opettajan kanssa hänen lapsellaan ei ole ollut ongelmia. Esikoulussa hänen lapsensa määriteltiin kielellisesti erityislahjakkaaksi. Eikö opettaja ymmärrä, kenen kanssa hän asioi ja millaisia seurauksia on luvassa tällaisesta asiakkuuden hoitamisesta? Opettaja ei ymmärrä. Ainakaan Kaisa-opettaja eli minä.

-Myöhemmin juristi-isän hirviöpentu siirtyy miesopettajan luokkaan. Miesopettaja voittaa pojan ja juristi-isin luottamuksen. Mies on aina mies. 13 vuoden kuluttua minä luen Kodin Kuvalehteä. Siellä on hirviöpennun haastattelu. Se on nyt 25-vuotias. Se on käynyt teatterikoulun ja saanut pääosan Markus Selinin elokuvassa. Hirviöpentu muistaa naispuolisen ala-asteenopettajansa, joka miltei sai tukahdutettua sen luovuuden. ”Mutta kaiken tämän pahuuden yli minun oli noustava. Ja onneksi minulla oli tukena isäni, joka ymmärsi minun tarvitsevan rajoja asettavan miesopettajan. Ja loppuviimein. Ehkäpä ilman noita traumatisoivia alakoulukokemuksia tuon sadistisen naisopen alistamana minulla ei olisi mitään annettavaa tässä uudessa Markus Selinin elokuvassa”, lopettaa hirviöpentu haastattelun.

Muoria naurattaa, koska hän saa joka toinen päivä kuulla Kaisan mielipiteitä Kodin Kuvalehden artikkeleista. Muori aina kyselemään, että miksi Kaisan on hänen luonaan luettava vanhoja Kodin Kuvalehtiä. Kaisa vastaamaan siihen, että siksi, että muorilla olisi jotain kysyttävää. Vanhoille ihmisille tekee hyvää joutua käyttämään aivojaan. Etteivät dementoidu.

-Yksi merkillinen alalaji tässä paskalaarissa ovat luokanopettajat, jatkaa Kaisa.

-Jos vittumaisella luokanopettajalla on vittumainen lapsi, sitä yhdistelmää ei kestä kukaan. Tämä paskamainen luokanopettajahuoltaja on varma, että hänen lapsensa oppii ja keskittyy, mikäli lapsen opettaja vain ottaa itseään niskasta kiinni, luo henkilökohtaiset oppimissuunnitelmat ja paneutuu yksilön -hänen lapsensa- kohtaamiseen. Luokanopettajan pentu käy potkimassa mun autoon lommoja ja varastaa hansikaslokerosta mun tupakat. (Kaisa ei koskaan lukitse autoaan.)

-Minä joudun laatimaan itselleni henkilökohtaisen suunnitelmani, jonka toteutan zeniläisittäin: Mielistelen vittumaista luokanopettajahuoltajaa, annan pennun potkia autoa ja viedä tupakatkin pesästä. Annan pennulle vitoset kaikista aineista ja siirrän sen eteenpäin jonkun toisen opettajan riesaksi.

Muori huokaa sängystä. Hän piristyy Kaisan jutuista, palaa nuoruuteensa. Nuoruudessa pilvet ovat sellaisia, hän kyllä muistaa. Vasta näin vanhempana alkaa taivaalle liukua niitä hopeareunaisia pilviä. Ei kultia, ei hopioita nuorille anneta, sanoo muori Kaisalle. Sitten muori alkaa muistella omia työssäkäyntejään.

-Kuule, oli niitä raivohulluja alkoholisteja silloinkin. Eikös ne ole tässä sun listallas nyt seuraavana tulossa nääs? Voi, minä muistan sen, kun vuonna 56 paikallislehden päätoimittaja tuolla Koillismaalla tuli illalla koululle, jossa minä olin virkaa tekemässä. Minä olin vielä tyttöpäänä siihen aikaan, ja illat pitkät luokassani korjasin oppikoululaisten aineita. Sinne se hullu tuli kännipäässään haulikon kanssa ja kysyi, että kyrpääkö minä olen vailla, kun hänen poikansa arvosanaa en saa nostettua ylemmäs. Minä sanoin, että en ole vailla mitään, vähiten toimittajaherran kyrpää, joka lie turhan arvollinen tällaisen kelvottoman auskultantin rööreihin. Sanoin, että kaikki hyvin on nyt ihan tällaisenaan. Ja sitten minä sen arvosanan lupasin kiitettäväksi nostaa. Ja nostinkin.

-Maailma ei muutu, Eskoseni, sanoo Kaisa turvautuen kliseeseen, jonkalaisille muori aina irvistää kärsivännäköisenä.

-Samanlaista raivohullua on ollut ja tulee aina olemaankin. Minä olen ajatellut, että parempi se on antaa niiden määrätä eikä edes yrittää estellä niiden asioimisia. Usein tietenkin joutuu varmaan nämä nykyopetkin miettimään, että milloin se tappouhkaus pistetään käytäntöön. Mutta eipä ole vielä tähän mennessä yksikään huoltaja tullut kouluun räsäyttelemään. Mikähän niitä pidättelee? Ehkä se viina kuitenkin pitää ne järjissään ja sen verran velttoina, etteivät ne jaksa lähteä oikeasti ammuskelemaan meitä, filosofoi Kaisa lämpimän Sakun hyväilyssä.

-Ja oikeastaanhan se pahin alkoholistihuoltaja on se, joka on sen penskansa ensimmäiset kymmenen elinvuotta ryypännyt ja sitten raitistunut. Ne semmoiset ovat nimittäin melkeinpä pahimpia. Sama juopon öykkäröinti jatkuu, eikä ole sitä viinaakaan enää asioita pehmittelemässä. Eräskin tämmöinen parannuksen tehnyt yksinhuoltaja-aa-kerholaisäiti… Joka toinen päivä soitti minulle huutaen, kun en hänen häiriintyneelle lapselleen ollut Cuplatonia antanut. Ja tämä lapsiraukka sitten oli joutunut välitunnilla lyömään ekaluokkalaista turpaan, kun ilman Cuplatonia oli se orporukka kärsinyt niin kovista ilmavaivoista, ettei voinut mitenkään tilanteita nyrkittä käsitellä. Ja sitten joka toinen päivä tämä raitis aa-kerholainen soitti kertoen, kuinka olen heidän perheensä pelastanut toimimalla vastuullisena kasvattajatukena perheen hankalassa elämäntilanteessa. Siinä oli rehtorikin ärtyisänä, kun tämä äiti parillisina päivinä soitti vaatien, että tämä Kaisa-opettaja on erotettava ja sitten parittomina päivinä soitteli kysellen rakkaan Kaisa-open kengännumeroa, jotta hän voi rakkaalle vapahtajalleen neuloa villasukat välituntivalvontoja varten. Reksi kyseli, enkö saa tuota äitiä kuriin, kun ei hänellä ole aikaa etsiä minun kengännumeroitani, hän kun tekee ”Pilpatsuon koulu oppimisen siltana” -nimistä kaavakuvaa koulun nettisivustoille. Minä reksille, että ei. En saa tuota äitiä kuriin, ja vastaisuuden varalta kengännumeroni on 39.

-Minä taisin olla hirveä ärsyttävä nuitten reksien kannalta, lopettaa Kaisa alkoholilinjauksellisen puheensa.

-Taisit olla, niin, myötäilee mummo Saavalainen, -Mutta mikä ihme on tämä viimeinen. Traumaisä? Mikä on semmoinen?

-Siinä on minulla suomenkielenmaikka. Päivänselvää asiaa et ymmärrä, tunnusta ja tunnista. Vanhaksi olet, Ritu, käymässä, virnuilee Kaisa.

-Traumamies on käynyt koulunsa Riihimäellä 50-luvulla. Punikkiperheen poikia. Köyhästä kodista, isä tapettu, äidillä viisi poikaa ja kaksi kanaa. Traumamiehen opettaja on ollut vanhan kunnon IKL:n miehiä. Juhlasalissa on katseltu Mannerheim-rainaa, ja kovapäisiä punikkipentuja on kuriteltu vyönsoljella. Niin tätä traumamiestäkin. Uskonnonopetuksessa on maalailtu punikkilapsien tulevaisuudenkuvia flanellotaululle. Ikuista helvettiä ja piinaa on rovasti uskontotunnilla traumamiehellekin luvannut. Jyrissyt, ettei ole taivaskaan punainen eivätkä täten punaisen perheen lapselle päärlyportit aukene ja että sitä vastoin helvetin punainen lieska siellä punikkiperhettä iäti polttaa, mato kalvaa punaista lihaa, punaista ientä ja hammasta siellä kiristävät kaikki punaisten perheiden luopuneet saatanansikiöt – rukoilkaamme niin kuin Herramme Kristus meitä opetti.

-Sitten ottaa tämä 50-vuotias traumamies ja menee 90-luvun alussa Sakon kesäpaikalla pökkimään työkaveriaan, joka pamahtaa tämä nelikymppinen neitonen paksuksi. Traumamiehestä tulee traumaisukki. Kuluu seitsemän vuotta, väkivaltainen rakkaudenhedelmä tulee kouluun. Traumaisä vannoo kostavansa lahtariopettajille kaiken kokemansa vääryyden. Kosto elää väkevänä hänen puheissaan. 33-vuotias naisopettaja piipittää traumaisän mylvintään, ettei hän ole lainkaan näitä porvareita. Tämmöinen pätkätyöläinen, duunari vain hän; metalliliittoon kuuluisi ja vaalissa punaisen viivan metallimiehelle vetäisi, jos vain voisi. Vasureita aina äänestänyt suloinen pieni raukkako muka lahtariopettaja? Mutta eipä traumaisä näe eikä kuule. Ja niin saa Vasemmistoliiton jäsenkirjaa kantava opettaja päälleen kaiken sen vihan, joka on muhevoitunut vuosikymmenten aikana traumaisän sisällä helvetilliseksi kostonhimoksi kokoomuslaista opettajakuntaa vastaan. Kokoomukseen kuuluva työpaikkakiusaaja haukkuu opettajainhuoneen naistenhuoneessa 33-vuotiasta operukkaa rupsahtaneeksi kommunistiksi. Vanhempainillassa traumaisä leimaa saman ressukkamaikan lahtareiden perinnön jatkajaksi. Keväällä, kun kommunistilahtariopettajan pesti on miltei päättymässä, tulee Riihimäen kirkkoherra keskusradioon puhumaan keväistä puhetta. Mannerheimistä ja Adolf Ehnrothin henkisestä perinnöstä, joka on itsensä Jeesuksen Kristuksen mielenlaadun mukainen – rukoilkaamme niin kuin Herramme Jeesus Kristus meitä opetti.

-Semmoinen oli asia nelikentällä. Alhaalla, vasemmalla, lopettaa Kaisa.

Kaisa ja muori ottavat yömyssyt, toimittelevat itsensä nukkumaan ja nauttivat toistensa yötuhinoista. Hiljaisuudesta, jonka voi jakaa odottaessaan vapauttavaa unta.

________________

Muori Saavalainen tulee takaisin tähän hetkeen. Kaisaa ei huoneessa ole. Muori ottaa konjakin, pesee proteesinsa ja asettuu odottamaan unta. Yksin. Hän tietää, että kouluasiat on puitu nyt kokonaan. Koulua ei muistella enää ikinä. Tulee uusia muistoja ja suruja. On jo tullut. Muori ei mahda kyynelilleen mitään, ja radiossa soi yöklassinen niin hiljaa, että ilman kuulolaitetta se kaikki kuulostaa vain hyväntahtoisten, puuhakkaiden enkelien hyräilyltä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: