Loppusanat

Kaikkein eniten Kaisaa jäi ikävöimään Gregor Saavalaisen äiti, Ritva Saavalainen. Muisteltuaan nelikentän hän uskaltaa muistella muunkin. Hautajaisetkin, joissa papin oli vaikea keksiä sanottavaa. Ei ollut suorituksia, joita olisi voinut arkun äärellä muistella. Onneksi oli kirkkokäsikirja ja hautaustoimituksen kaava.

Elämän oli pitänyt alkaa uudestaan. Kaisa Jokinen oli opetellut elämään avovankilassa. Hän oli oppinut pitämään huolta olemisestaan. Hän oli saanut vierailla usein Ritva Saavalaisen luona. Kaisan sukulaiset olivat huokaisseet helpotuksesta, kun Ritva Saavalainen oli ottamassa heidän mustaakin mustemman lampaansa huostaansa. Heidän ei ollut tarvinnut enää pitää väkinäistä yhteyttä Kaisaan eikä pelätä, että Kaisa olisi tulossa lomillaan näyttäytymään heidän kotikulmilleen.

Avovankilassa Kaisan epilepsia oli jonkin verran pahentunut. Oli etsitty oikeaa lääkitystä pahentuneisiin kohtauksiin. Kukaan ei ollut ajatellut, että nelikymppinen nainen voisi kuolla epilepsiaan.

Ritva Saavalainen oli pyytänyt Kaisaa muuttamaan luokseen asumaan, kunhan hänen pestinsä avovankeudessa olisi ohi. Tämä kaikki ei ollut ollut yksinkertaista. Monia iltoja Ritva ja Kaisa olivat täyttäneet kaavakkeita ja kirjoittaneet vapaamuotoisia anomuksia sinne, tänne ja tuonne. Lausuntoja ja todistuksia Kaisan yhteiskuntakelpoisuudesta oli pyydetty psykiatreilta ja vankeinhoitolaitokselta. Paperinmakuisen vuoden jälkeen oli alkanut näyttää siltä, että kaikki onnistuisi.

Se syksy oli ollut poikkeuksellisen kaunis. Aurinkoisia päiviä riitti. Ritva oli päsmäröinyt kumoon Kaisan aikeen alkoholisoitua. Ritvan kodissa elettäisiin tsehovilaisittain. Ritva oli lukenut venäläisestä novellista Kaisalle, miten elämästä nauttiva ihminen juhlistaa päiviänsä yhdellä napanderilla tällöin, toisella tuolloin. Viinalla ei tässä kodissa kumpikaan meistä itseään tapa, oli muori nauraen määrännyt. Kaisasta kaikki tämä oli kuulostanut mukavalta. Heistä tulisi perhe, eriskummallinen perhe. Mutta joka tapauksessa ensimmäinen turvallinen perhe, jonka Kaisa saisi kokea.

Syyskuun 26. päivänä Kaisa oli yksin avovankilan asunnossaan. Hän heräsi pahoinvoivana. Jokin haisi pahalta, mutta Kaisa ei tiennyt, mikä tuo haju oli. Sängystään hän lähti kohti keittiötä. Näkökenttä sumeni tutulla tavalla. Kohtaus oli tulossa, oli päästävä makuuasentoon. Sitten mentiin rytinällä. Silmät pyörähtivät ympäri, pää kiertyi ja raajat vääntyivät. Kaisa ei tiedä, kuinka kauan kohtaus kesti, mutta kun hän heräsi, hän oli uupunut. Hän soitti lääkärille, kertoi hajuauroista ja kohtauksen yksityiskohdista. Niistä, jotka muisti. Lääkäri ohjeisti lepäämään, syömään ja juomaan hyvin.

Tämän jälkeen kohtauksia oli tullut useita ja liian tiuhaan tahtiin. Kuinka monta, sitä ei kukaan tiedä. Mutta jokin niistä oli ollut se viimeisin. Hengitys oli salpautunut eikä ollut jostain syystä lähtenyt uudestaan käyntiin. Kaisa oli kuollut. Kaisa löydettiin 27.9. kuolleena sängystään. Televisio oli auki. Sieltä tuli Derrick. Lattialla oli suolakeksejä, hedelmiä ja Jaffaa.

Ruumishuoneella Kaisan ruumista kävivät katsomassa Kaisan vanhemmat ja sisarukset. Heidän reaktionsa oli tyrmistynyt tuijotus ja pelko. Nahkeapintainen ruumis ei ole enää Kaisa, se oli pelottavaa. Gregor Saavalainen toi paikalle äitinsä Ritva Saavalaisen, jota ruumishuoneen hoitaja luuli Kaisan rakkaimmaksi sukulaiseksi, joka tämä oikeastaan tietenkin olikin.Kaikki kättelivät toisiaan tietämättä, keitä nämä toiset olivat ja mikä heidät Kaisaan yhdisti.

******************************************************

Miespuoliselle hoitajalle tämä kaikki on arkipäivää. Kun kaikki ovat lähteneet, hänen työpäivänsä alkaa olla aikatavalla pulkassa. Hän huikkaa työkaverilleen tutun herjan: ”Luukut kiinni, omaiset on ruumiin nähny!” Sitten hän menee sosiaalitilojen suihkuun, vaihtaa vaatteensa, jättää parran harkitusti ajamatta, suihkauttaa partavettä. Peilistä katsoo hyvännäköinen mies. Hyvännäköinen, eronnut mies. Mies aikoo koukata baarin kautta lapsensa vanhempainiltaan. Lapsi on yhteishuoltajuudessa, välit ex-vaimoon ovat hyvät. Pelikaveri on valistanut miestä, että tämä heidän lastensa ekaluokanope olisi aika namu. Nuori, nätti blondi, ilman sormusta. Vasta valmistunut, kuulemma ollut mallinakin joskus, joku tietää kertoa. ”Iske kiinni, sähän oot sinkku”, on pelikaveri naurahtanut puolivakavissaan.

Mies istuu baarissa ja juo hiukan. Niin, ettei se näy. Lapsen opettajanamu kiehtoo ajatuksena. Tykkääköhän tämä opettaja urheilusta? Mies aikoo ottaa selvää, jäädä kahden kesken juttelemaan vanhempainillan jälkeen. Heitä miehiä vanhempainilloissa on vielä aika vähän. Hän on vahvoilla. Pieni olut vahvistaa latausta. Opettajissa on jotain kiehtovaa. Ammattiryhmänä jotenkin seksikäs ja omituinen. Mies kävelee koulua kohti, aurinko on laskemassa. Tämä on ollut hyvä päivä töissä, herja on lentänyt, töitä ei ole ollut liikaa. Iltakin on mukavan letkeä. Aurinko, lehdet, hiekkatie, keltainen, vanha mutta remontoitu koulurakennus. Mies astuu koululuokkaan sisään ja näkee hemaisevan blondiopettajan. Mies ajattelee, että päivä on ollut täydellinen ja paranee aina vain.

Alhaalla, vasemmalla

On perjantai-iltapäivä. Gregor Saavalainen hyräilee Simo Salmisen pornolaulua autossaan. Ennen viikonlopun virallista alkamista hän käy vilkaisemassa äitinsä. Rutiini särkyy, kun äiti ei olekaan vastassa omana itsenään. Hän avaa oven tokkuraisena ja sanoo, että Gregor ei tänään saa kahvia. Gregor saa avata yhden taulun kehyksen ja lähteä sen jälkeen kotiinsa. Äiti ei jaksa tänään edes omaa poikaansa.

-Mikä sun on? Oleksä sairas? Gregor ihmettelee harmistuneena siitä vaihtoehdosta, että viikonloppu meneekin mamman sairaalakuskina.

Äiti vastaa, ettei hän ole sairas, hän on surullinen.

-Avaa tämä kehys ja ota tämä paperi pois kehyksen sisältä. Minä leikkasin eilen kynteni lyhyiksi enkä saa auki noita rautanypyköitä.

Gregor tottelee. Ensimmäistä kertaa äiti tarvitsee apua ruuvaamisessa ja rassaamisessa. Äiti on emansipoitunut äkäpussi porailun, sahailun ja naulailun suhteen. Siihen ei miestä tarvita, se aina sanoo, kun Gregor yrittää auttaa porakoneen kanssa. Gregor tuntee itsensä orvoksi, kun hän joutuu nyt auttamaan äitiä näin hölmössä asiassa. Kuitenkin hän naurahtaa äidille reippaasti, avaa ”rautanypykät” ja ottaa paperin ulos taulunkehyksestä. Ohimennen hän kysyy:

-Miksi sä haluut ottaa tän Kaisan paperin pois?

-Minä laitan kahvipöydän yläpuolelle yhden vanhan postikortin, sopii siihen paremmin, vastaa äiti.

Molemmat tietävät, ettei mitään postikorttia ikinä tule ilmestymään kahvipöydän ylle. Kaisan suherointi on nyt pöydällä ja kehys viedään siivouskomeron ylähyllylle. Äiti sanoo, että Gregorilla on varmaan kiire kotiin. Niin onkin. Hän menee vaimonsa kanssa parisuhdekurssille, joka alkaa jo tänä iltana kello 19. Kaisaan tutustuminen ja kaikki se muu on saanut Gregorin luopumaan naisjutuistaan. Hän ja vaimo: he haluavat elää onnettomina yhdessä elämänsä loppuun saakka. Se on parasta niin. Helpointa, vaivatonta. Sitä paitsi ihastuminen nuoriin naiskollegoihin ei ole tuonut onnea Gregorin elämään milloinkaan. Parempi elää onnettomana yhden akan kanssa, kuin riekkua onnettomana pitkin kyliä nuoria keikkapyllyjä höyläillen.

Gregorin lähdettyä muori ottaa Kaisan nelikenttäpaperin, menee takaisin sängylle makaamaan. Hän kuvittelee itselleen juuret. Ne pitävät hänet turvallisesti tässä sängyssä, vaikka sydän kieppuisi miten. Juurien kasvettua muori pyyhkii kaksitehonsa ja tuijottaa alhaalle, vasemmalle. Juuret ovat tässä sängyssä, sydän siirtyy muualle, kahden kuukauden taakse. Kaisa istuu tässä. He ovat käyneet saunassa. Muori makaa sängyllä saunan uuvuttamana. Kaisa haroo märkiä hiuksia ja yrittää selvittää takkuja.

——————–

-No, puhu nyt se nelikenttä loppuun. Sitten otetaan vielä tilkkaset konjakkia ja asetutaan nukkumaan. Minä petasin sinulle tuohon ukkovainaan sänkyyn ne turkoosit lakanat, joissa on ne mun virkkaamat pitsit. Sinä olet kumma ihminen, kun näytät tuommoiselta punkkarilta ja silti rakastat turkoosit ja pitsit. Sinä olet kumma ihminen, sitä minä usein mietin, sanoo muori.

Molemmat tietävät, että muori on ottanut Kaisan omaksi tytökseen. Vain omille tyttärille sanotaan hellästi, että ne ovat kummia otuksia. Vain omille tyttärille pistetään lempiväriset lakanat ja itsevirkatut pitsit ukkovainaan sänkyyn.

Kaisa puhuu nelikentän loppuun, ottaa samalla saunajuomaksi yhden huoneenlämpöisen Sakun.

-Yksi laari on vielä läpikäymättä. Vittumaisten kakaroiden vittumaiset vanhemmat. Sä varmaan luulet, että juristi on tähänkin lootaan pantu ihan vahingossa. Vaan ei ole vahinkoa tapahtunut. Nimittäin myös hirviöpennuilla on joskus juristi-isiä. Silloin on helvetti valloillaan. Kello 8-14 hirviöpentu huutaa, sylkee, repii, hyppii seinillä, lyö kaikkea elollista ja käyttäytyy kuin saatana, joka on huomannut joutuneensa vahingossa Jeesus-marssille. Kello 17-20 soittelee pennun juristi-isä opettajalle. Kääntää kaiken ylösalaisin. Kenenkään muun opettajan kanssa hänen lapsellaan ei ole ollut ongelmia. Esikoulussa hänen lapsensa määriteltiin kielellisesti erityislahjakkaaksi. Eikö opettaja ymmärrä, kenen kanssa hän asioi ja millaisia seurauksia on luvassa tällaisesta asiakkuuden hoitamisesta? Opettaja ei ymmärrä. Ainakaan Kaisa-opettaja eli minä.

-Myöhemmin juristi-isän hirviöpentu siirtyy miesopettajan luokkaan. Miesopettaja voittaa pojan ja juristi-isin luottamuksen. Mies on aina mies. 13 vuoden kuluttua minä luen Kodin Kuvalehteä. Siellä on hirviöpennun haastattelu. Se on nyt 25-vuotias. Se on käynyt teatterikoulun ja saanut pääosan Markus Selinin elokuvassa. Hirviöpentu muistaa naispuolisen ala-asteenopettajansa, joka miltei sai tukahdutettua sen luovuuden. ”Mutta kaiken tämän pahuuden yli minun oli noustava. Ja onneksi minulla oli tukena isäni, joka ymmärsi minun tarvitsevan rajoja asettavan miesopettajan. Ja loppuviimein. Ehkäpä ilman noita traumatisoivia alakoulukokemuksia tuon sadistisen naisopen alistamana minulla ei olisi mitään annettavaa tässä uudessa Markus Selinin elokuvassa”, lopettaa hirviöpentu haastattelun.

Muoria naurattaa, koska hän saa joka toinen päivä kuulla Kaisan mielipiteitä Kodin Kuvalehden artikkeleista. Muori aina kyselemään, että miksi Kaisan on hänen luonaan luettava vanhoja Kodin Kuvalehtiä. Kaisa vastaamaan siihen, että siksi, että muorilla olisi jotain kysyttävää. Vanhoille ihmisille tekee hyvää joutua käyttämään aivojaan. Etteivät dementoidu.

-Yksi merkillinen alalaji tässä paskalaarissa ovat luokanopettajat, jatkaa Kaisa.

-Jos vittumaisella luokanopettajalla on vittumainen lapsi, sitä yhdistelmää ei kestä kukaan. Tämä paskamainen luokanopettajahuoltaja on varma, että hänen lapsensa oppii ja keskittyy, mikäli lapsen opettaja vain ottaa itseään niskasta kiinni, luo henkilökohtaiset oppimissuunnitelmat ja paneutuu yksilön -hänen lapsensa- kohtaamiseen. Luokanopettajan pentu käy potkimassa mun autoon lommoja ja varastaa hansikaslokerosta mun tupakat. (Kaisa ei koskaan lukitse autoaan.)

-Minä joudun laatimaan itselleni henkilökohtaisen suunnitelmani, jonka toteutan zeniläisittäin: Mielistelen vittumaista luokanopettajahuoltajaa, annan pennun potkia autoa ja viedä tupakatkin pesästä. Annan pennulle vitoset kaikista aineista ja siirrän sen eteenpäin jonkun toisen opettajan riesaksi.

Muori huokaa sängystä. Hän piristyy Kaisan jutuista, palaa nuoruuteensa. Nuoruudessa pilvet ovat sellaisia, hän kyllä muistaa. Vasta näin vanhempana alkaa taivaalle liukua niitä hopeareunaisia pilviä. Ei kultia, ei hopioita nuorille anneta, sanoo muori Kaisalle. Sitten muori alkaa muistella omia työssäkäyntejään.

-Kuule, oli niitä raivohulluja alkoholisteja silloinkin. Eikös ne ole tässä sun listallas nyt seuraavana tulossa nääs? Voi, minä muistan sen, kun vuonna 56 paikallislehden päätoimittaja tuolla Koillismaalla tuli illalla koululle, jossa minä olin virkaa tekemässä. Minä olin vielä tyttöpäänä siihen aikaan, ja illat pitkät luokassani korjasin oppikoululaisten aineita. Sinne se hullu tuli kännipäässään haulikon kanssa ja kysyi, että kyrpääkö minä olen vailla, kun hänen poikansa arvosanaa en saa nostettua ylemmäs. Minä sanoin, että en ole vailla mitään, vähiten toimittajaherran kyrpää, joka lie turhan arvollinen tällaisen kelvottoman auskultantin rööreihin. Sanoin, että kaikki hyvin on nyt ihan tällaisenaan. Ja sitten minä sen arvosanan lupasin kiitettäväksi nostaa. Ja nostinkin.

-Maailma ei muutu, Eskoseni, sanoo Kaisa turvautuen kliseeseen, jonkalaisille muori aina irvistää kärsivännäköisenä.

-Samanlaista raivohullua on ollut ja tulee aina olemaankin. Minä olen ajatellut, että parempi se on antaa niiden määrätä eikä edes yrittää estellä niiden asioimisia. Usein tietenkin joutuu varmaan nämä nykyopetkin miettimään, että milloin se tappouhkaus pistetään käytäntöön. Mutta eipä ole vielä tähän mennessä yksikään huoltaja tullut kouluun räsäyttelemään. Mikähän niitä pidättelee? Ehkä se viina kuitenkin pitää ne järjissään ja sen verran velttoina, etteivät ne jaksa lähteä oikeasti ammuskelemaan meitä, filosofoi Kaisa lämpimän Sakun hyväilyssä.

-Ja oikeastaanhan se pahin alkoholistihuoltaja on se, joka on sen penskansa ensimmäiset kymmenen elinvuotta ryypännyt ja sitten raitistunut. Ne semmoiset ovat nimittäin melkeinpä pahimpia. Sama juopon öykkäröinti jatkuu, eikä ole sitä viinaakaan enää asioita pehmittelemässä. Eräskin tämmöinen parannuksen tehnyt yksinhuoltaja-aa-kerholaisäiti… Joka toinen päivä soitti minulle huutaen, kun en hänen häiriintyneelle lapselleen ollut Cuplatonia antanut. Ja tämä lapsiraukka sitten oli joutunut välitunnilla lyömään ekaluokkalaista turpaan, kun ilman Cuplatonia oli se orporukka kärsinyt niin kovista ilmavaivoista, ettei voinut mitenkään tilanteita nyrkittä käsitellä. Ja sitten joka toinen päivä tämä raitis aa-kerholainen soitti kertoen, kuinka olen heidän perheensä pelastanut toimimalla vastuullisena kasvattajatukena perheen hankalassa elämäntilanteessa. Siinä oli rehtorikin ärtyisänä, kun tämä äiti parillisina päivinä soitti vaatien, että tämä Kaisa-opettaja on erotettava ja sitten parittomina päivinä soitteli kysellen rakkaan Kaisa-open kengännumeroa, jotta hän voi rakkaalle vapahtajalleen neuloa villasukat välituntivalvontoja varten. Reksi kyseli, enkö saa tuota äitiä kuriin, kun ei hänellä ole aikaa etsiä minun kengännumeroitani, hän kun tekee ”Pilpatsuon koulu oppimisen siltana” -nimistä kaavakuvaa koulun nettisivustoille. Minä reksille, että ei. En saa tuota äitiä kuriin, ja vastaisuuden varalta kengännumeroni on 39.

-Minä taisin olla hirveä ärsyttävä nuitten reksien kannalta, lopettaa Kaisa alkoholilinjauksellisen puheensa.

-Taisit olla, niin, myötäilee mummo Saavalainen, -Mutta mikä ihme on tämä viimeinen. Traumaisä? Mikä on semmoinen?

-Siinä on minulla suomenkielenmaikka. Päivänselvää asiaa et ymmärrä, tunnusta ja tunnista. Vanhaksi olet, Ritu, käymässä, virnuilee Kaisa.

-Traumamies on käynyt koulunsa Riihimäellä 50-luvulla. Punikkiperheen poikia. Köyhästä kodista, isä tapettu, äidillä viisi poikaa ja kaksi kanaa. Traumamiehen opettaja on ollut vanhan kunnon IKL:n miehiä. Juhlasalissa on katseltu Mannerheim-rainaa, ja kovapäisiä punikkipentuja on kuriteltu vyönsoljella. Niin tätä traumamiestäkin. Uskonnonopetuksessa on maalailtu punikkilapsien tulevaisuudenkuvia flanellotaululle. Ikuista helvettiä ja piinaa on rovasti uskontotunnilla traumamiehellekin luvannut. Jyrissyt, ettei ole taivaskaan punainen eivätkä täten punaisen perheen lapselle päärlyportit aukene ja että sitä vastoin helvetin punainen lieska siellä punikkiperhettä iäti polttaa, mato kalvaa punaista lihaa, punaista ientä ja hammasta siellä kiristävät kaikki punaisten perheiden luopuneet saatanansikiöt – rukoilkaamme niin kuin Herramme Kristus meitä opetti.

-Sitten ottaa tämä 50-vuotias traumamies ja menee 90-luvun alussa Sakon kesäpaikalla pökkimään työkaveriaan, joka pamahtaa tämä nelikymppinen neitonen paksuksi. Traumamiehestä tulee traumaisukki. Kuluu seitsemän vuotta, väkivaltainen rakkaudenhedelmä tulee kouluun. Traumaisä vannoo kostavansa lahtariopettajille kaiken kokemansa vääryyden. Kosto elää väkevänä hänen puheissaan. 33-vuotias naisopettaja piipittää traumaisän mylvintään, ettei hän ole lainkaan näitä porvareita. Tämmöinen pätkätyöläinen, duunari vain hän; metalliliittoon kuuluisi ja vaalissa punaisen viivan metallimiehelle vetäisi, jos vain voisi. Vasureita aina äänestänyt suloinen pieni raukkako muka lahtariopettaja? Mutta eipä traumaisä näe eikä kuule. Ja niin saa Vasemmistoliiton jäsenkirjaa kantava opettaja päälleen kaiken sen vihan, joka on muhevoitunut vuosikymmenten aikana traumaisän sisällä helvetilliseksi kostonhimoksi kokoomuslaista opettajakuntaa vastaan. Kokoomukseen kuuluva työpaikkakiusaaja haukkuu opettajainhuoneen naistenhuoneessa 33-vuotiasta operukkaa rupsahtaneeksi kommunistiksi. Vanhempainillassa traumaisä leimaa saman ressukkamaikan lahtareiden perinnön jatkajaksi. Keväällä, kun kommunistilahtariopettajan pesti on miltei päättymässä, tulee Riihimäen kirkkoherra keskusradioon puhumaan keväistä puhetta. Mannerheimistä ja Adolf Ehnrothin henkisestä perinnöstä, joka on itsensä Jeesuksen Kristuksen mielenlaadun mukainen – rukoilkaamme niin kuin Herramme Jeesus Kristus meitä opetti.

-Semmoinen oli asia nelikentällä. Alhaalla, vasemmalla, lopettaa Kaisa.

Kaisa ja muori ottavat yömyssyt, toimittelevat itsensä nukkumaan ja nauttivat toistensa yötuhinoista. Hiljaisuudesta, jonka voi jakaa odottaessaan vapauttavaa unta.

________________

Muori Saavalainen tulee takaisin tähän hetkeen. Kaisaa ei huoneessa ole. Muori ottaa konjakin, pesee proteesinsa ja asettuu odottamaan unta. Yksin. Hän tietää, että kouluasiat on puitu nyt kokonaan. Koulua ei muistella enää ikinä. Tulee uusia muistoja ja suruja. On jo tullut. Muori ei mahda kyynelilleen mitään, ja radiossa soi yöklassinen niin hiljaa, että ilman kuulolaitetta se kaikki kuulostaa vain hyväntahtoisten, puuhakkaiden enkelien hyräilyltä.

Nelikenttä

Jälkeenpäin, kun kaikki on jo ohi, Saavalaisen muori kehystyttää Kaisan tekemän nelikenttäkaavion ja ripustaa sen kahvipöytänsä yläpuolelle, vaikka se Kaisan töheröinti ei millään muotoa istu muorin tsehovilaiseen sisustukseen.

Muorilla on tahdistin ja kuulokoje, mutta omat taulunsa ja huonekalunsa hän asentaa paikalleen itse. Hän on tehnyt niin aina. Myös ennen miehensä kuolemaa. Mies on ollut yliopistoprofessori eli juoppo. Ei siitä ole ollut rymsteeraamaan tai naulaamaan sen jälkeen, kun se on alkanut viettää eloansa kokoaikainen naula päässä. Viimeiset vuodet se juoppohullu mörkö on viettänyt sisätautiosastolla dialyysilaitteissa. Sitten 80-luvun puolivälissä se on ottanut ja kuollut, eikä ruumiinavauksessa ole saatu selville lopullista kuolinsyytä, sitä viimeisintä arkunnaulaa. Koko elimistö on ollut paskana monta kymmentä vuotta, ei siitä tunkiosta mitään selkeää kuolosyytä voi patologi löytää.

”Pääasia, että kuoli”, on muori Saavalainen ajatellut silloin hautajaisten jälkeen eikä koskaan jaksanut lukea ruumiinavausraporttia loppuun. Raporttipaperin hän on pannut sanomalehtien joukkoon ja kai sekin paperi meni sitten siinä paperinkeräystalkoiden yhteydessä uusiopaperitehtaalle. Ne olivat ne paperinkeruutalkoot, joilla kerättiin rahaa ysiluokkien luokkaretkelle. Juopporetkun kuolinsyypaperilla saatiin penni luokkaretkirahastoon, ja kuolinsyypaperia kunnioittaen luokkaretki keskeytettiin jo Turussa, koska koko luokka oli umpikännissä jo ennen laivaterminaaliin siirtymistä.

Muori muistelee, miten hän on kyseenalaistanut Kaisan mustavalkoisen huoltaja-analyysin. Sitä kyseenalaistamistaan hän katuu nyt, koska Kaisassa on kuitenkin ollut viehättävintä se savolainen, kiero mustavalkoisuus, josta pirukaan ei ole ottanut selvää. Nyt muori istuu valkoisessa korituolissaan, ottaa teetä samovaarista (hänellä todella on sellainen) ja palaa hetkeen, jossa Kaisa on nelikenttänsä hänelle avannut.

————————

-Katopa nyt, Ritu, aloittaa Kaisa yksinpuhelunsa muorin kahvipöydässä. -Tässä on x-akseli ja y-akseli. X-akselin miinuspäässä on vittumainen kakara ja pluspäässä asiallinen penska. Y-akselilla liikutaan miinusmerkkisestä vittumaisesta huoltajasta positiivishenkiseen järkevään huoltajaan.

Muori yrittää kertoa Kaisalle, että kun liikutaan akseleilla, voitaisiin olettaa, että kaikki ei ole pelkkää äärilaitaa. Tähän Kaisa vastaa lirauttamalla lasiinsa lisää punaviiniä. Sanoo:

-Kun olet tuollainen sota-ajan kasvatti, niin minä aloitan sinun mieliksesi tästä oikeasta yläkulmasta. Siinäpä näemme asiallisen penskan järkevän huoltajan. Se muibe ei hössötä. Tulee niihin typeriin vanhempainiltoihin ja -vartteihin haukotellen ja ymmärtää, että hänen kersansa on keskiverto-oppilas. Se ymmärtää, jos tokaluokka pitää käydä toiseen kertaan. Käydään vain, ei kaadu siihen maailma. Vanhempainilloissa asiallinen muibe käyttää yhden puheenvuoron: sanoo, että näkemiin ja kiitos opettajalle jaksamisesta. Ei tuota työtä kyllä normaali ihminen pystyisi tekemään, koetahan kestää. Niin että sellainen on tämä oikean yläkulman ihminen. Niitä tuommoisia on oikeastaan aika paljon. Ovat niin kuin nimikristityt. Nostavat silinterihattuansa rovastin nähdessään ja käyvät rippijuhlissa ehtoollisella, kun kerran ovat luterilaisiksi kastetut.

Muori panee viinipullon vitriinikaappiin, koska tietää Kaisan humaltuvan pelkästä oman äänensä kuuntelemisesta. Hän tahtoo kuulla seuraavaksi, millainen on vittumaisen kakaran järkevä huoltaja. Tuo ihminen Kaisan nelikentän vasemmassa yläkulmassa. Kaisan otsa kurtistuu hiukan, kun nektari viedään häneltä. Kuitenkin hän kertoo mielellään.

-Kaikkihan nyt intuitiivisesti tietävät, millainen on vittumainen kakara. Nekin tietävät, jotka tuolla suu vaahdossa huruavat, että ei ole olemassa tuhmia lapsia. Paskaa. Tuhmia lapsia on. Kaikenlaisissa perheissä. Minunkin entisistä kaksospojista se toinen oli veljeensä verrattuna yksi piru. Mutta se on nyttemmin amanuenssin ongelma, kai se antaa siellä kartanossaan sille jotain heppaterapiaa ja uskoo saavansa siitä kunnollisen. Taiteilija siitä tulee, sano mun sanoneen, löpöttää Kaisa entistä elämäänsä muistellen. Menee sitten asiaan ja alkaa kertoa:

-Vittumaisen kakaran järkevä huoltaja on kiitollinen yhteistyökumppani. Minä soitan sille heti toisena koulupäivänä ja kerron, että sen paskapäälapsi on lyönyt minua nyrkillä palleaan sen jälkeen, kun on kivittänyt koulun vaakunan alas ruokalan seinältä. Tämä järkevä huoltaja tietää ja myöntää ja huokaa. Ehkä vähän itkee, että mikä meni pieleen. Ja minä siihen, että samanlainen on tämä minun toinen poikani, minkä sille mahtaa, ei mitään. Yhdessä sitten järkevän huoltajan kanssa kuljetaan se Vantaan kaupungin virallinen tukipolku pilkkua nussien läpi, kunnes päästään virallisesti toteamaan, että tukitoimet eivät auta. Huoltaja sanoo oppilashuoltoryhmän palaverissa minulle, erityisopelle, reksille ja vt. psykologille: ”Siirretään se kakara jo vihdoinkin sinne erityisluokkaan. Ei tästä tule lasta, ei paskaa.” Minä kaadan sen kuppiin lisää kahvia, tarjoan sille Marie-keksin ja sanon, että harmittaa kyllä, että me ei sitten enää nähdä näissä ympyröissä toisiamme. Järkevä huoltaja hörppää sumpista ja sanoo, että nähdään me, jos ope rupeaa käymään tuolla Tikkurilan kuntosalilla. Minä siihen, että ei me nähdä sielläkään, koska minä olen enemmän näitä keksinaisia enkä jaksa mitään perselihaksenvenytysvehkeitä.

Lähestytään Kaisan lempiaiheita. Kaisan nelikentästä näkee, että x-akselin alapuolella on harrasta pohdintaa harjoitettu.

-Tässä oikealla, alhaalla on näitä asiallisten penskojen vittumaisia vanhempia. Kuule, Ritu, sä et tiedä, miten hyvältä tuntuu, kun niitä ei enää tarvitse nähdä.

Ritu tietää, miten hyvältä se tuntuu. Kaisa on itsekeskeisessä hurmiossaan unhoittanut, että Ritu Saavalainen on eläkkeellä oleva äidinkielenopettaja, joka kyllä muistaa kaikenlaisia asioita uransa varrelta. Sitä paitsi Ritun tekisi mieli huomauttaa, ettei häntä koskaan sanota Rituksi. Eikä hän antaisi kenenkään muun tuolla nimellä itseään kutsua. Mutta koska hän on kiintynyt Kaisaan ja näkee Kaisassa sen tyttölapsen, jota hänelle ei koskaan suotu, hän antaa Kaisan ritutella rauhassa. Yksi Ritu menee kaiken muun paskan keskellä, lopettaa muori oman ajattelunsa ja alkaa taas kuunnella tuota kummallista Kaisaa.

-Espoolaisen juristin kaikki tietävät, kun se esiteltiin Hesarin sunnuntailiitteessä viime viikolla. Se on se, joka haastaa opettajan oikeuteen. Opetussuunnitelmassa nimittäin lukee, että matematiikan tunneilla opitaan nelosluokalla pylväs- ja viivadiagrammit. Ja hän on koko lukuvuoden seurannut, kuinka johdonmukaisesti opettaja on hypiskellyt diagrammisivujen yli niin, että juristin matemaattisesti erityislahjakas Mirkus-poika ei ymmärrä diagrammeista hevonpaskaa. Opettaja kiroilee, koska matematiikan tunnit ovat menneet hyvinkin usein erityislahjakkaan Mirkuksen välituntitappeluiden käsittelyyn. Rehtori kieltää opettajaa kertomasta mitään Mirkuksen välituntitappeluista, koska muuten asia repeää sellaisiin sfääreihin, että juristi haastaa rehtorinkin oikeuteen, kun se ei ole estänyt koulukiusaamista.

Saavalaisen muori muistaa yhden espoolaisen juristin. Se oli sitä aikaa, kun hänelle jo ojenneltiin eläkekukkapuskaa. Sen kukkapöheikön lomasta hän oli nähnyt sen nuoren opettajan, joka itki espoolaisjuristin tekemää hallintokantelua. Sääliksi kävi sitäkin nuorta filosofian maisteria, muistaa muori.

-Tunneksä papupadan? kysyy Kaisa seuraavaksi.

Muori ei tunne.

-Kohta minä varmaan senkin tunnen, muori sanoo.

-No, niin, mölisee Kaisa. Papupata on se äiti, jonka lapsi on ihannetapaus. Rauhallinen ja hiljainen lapsi. Hiljainen siksi, kun ei koskaan ole elämänsä aikana saanut puheenvuoroa ja on tottunut vallitseviin olosuhteisiin. Papupata on vittumainen vain yhdestä syystä: sen puhe ei lopu koskaan. Kun papupata on influenssassa, selvitään vanhempainillasta puolessa tunnissa. Papupadan ollessa terve kaikki on toisin. Papupata tulee vanhempainiltaan puoli tuntia etuajassa jututtamaan opettajaa, joka yrittää ranskalaisin viivoin merkitä ylös jotain järjellistä runkoa omille höpötyksilleen. Papupadan ansiosta vanhempainillan osanottajilta jäävän kympin uutiset näkemättä. Aina. Ja vanhempainvartti on sanana pelkkä saatanan huono vitsi, kun sitä varttiaikaa papupadalle varaillaan. PP tahtoo nimittäin puhella ”vartin” aikana kaikenlaista. Alkaen esi-isiensä hautakivistä, jotka ovat siinä Tuusulan kauniin kirkon edessä, onko opettaja koskaan niitä nähnyt. Hautakivistä siirrytään bensanhintaan ja laskeskellaan, kannattaisiko opettajan hankkia dieselauto. Lapsen kouluasiatkin tulevat selvitettyä. Papupata intoutuu harrastelijataiteilijana kommentoimaan lapsensa kuvistöitä. Niistä löytyy paljon tulkittavaa, puhuttavaa, sanottavaa, kerrottavaa. On perjantai-ilta ja kello on 18, kun päästään lopulta viettämään vanhempainvartin viimeistä tuntia, jonka aikana papupata muistelee kaunokirjoitusta 70-luvulla. Kyllä on kaunokirjoitus muuttunut, on se kummallista. Tämäkin muutos varmasti heijastaa jotain paljon syvempää, se puhuu omaa kaunokieltään yhteiskuntamme moniarvoistumisesta ja globalisaatiosta.

-Papupadat pitäisi kastroida äänihuuliosastotasolla, lopettaa Kaisa ja siirtyy besserwisser-sairaanhoitajaan.

Besserwisser-sairaanhoitaja on se, jonka kaksi tyttölasta ovat ylikilttejä, -tunnollisia ja -kunnollisia. Opettaja häpeää itseään, kun bw-sairaanhoitajan lapset kysyvät, miksi opettaja juoksee joka aamu kouluun ilman lakkia ja napittaa juostessaan takkia. Eikö opettajan kannata herätä niin aikaisin, että ehtii kävellä raikkaassa syysilmassa, joka tekee elimistölle ja mielelle hyvää. Tyttölasten äidillä on selkeä kasvatustyyli ja se osaa opettaakin paremmin kuin opettaja. Tämä on myönnettävä ilman ironianhäivääkään. Se vain osaa kaiken paremmin. Se todella tietää ja osaa kaiken paremmin. Koulun yhteisissä vanhempainilloissa se nousee seisomaan ja pitää puheenvuoron siitä, kuinka lapset tulee kasvattaa kunnollisiksi ja pyöräilykypärääkäyttäviksi. Kaikki muut vanhemmat -myös opettajat, joilla on lapsia- tuntevat kovaa pistosta omassatunnossaan.

-Vittumaista se on, kun se on kaikessa niin täydellinen. Kuule, oon minä yrittäny tommosista akoista virheitä löytää, vaan kun ei niistä löydy. Jokin valuvika siinä hommassa on Luojalla käynyt. Mut mä vielä kerron tosta huolestuneesta mutsista, ilmoittaa Kaisa.

-Huolestuneen muden lapsi voi mainiosti, puhuu kirjakieltä ja osaa kaiken. Mutta äiti. Äiti tutisee huolesta. Tuleeko oksennustauti tai namusetä? Kenties lapsen kännykkä häviää leirikoulussa, voi voi mitäminäsitten, vääntelee tämä huolekas mude käsiään ja alkaa itkeä.

-Mitä sinä sellaisen huolestuneen kohdalla sitten olet tehnyt, kysyy muori Saavalainen ja saa vastauksen:

-Muistelen yhen näyttelijäkaverin neuvoja. Pokkana pysyn buddhana ja sanon, että lapseni, mitään hätää ei ole. Minä, kaikkivaltias opettaja huolehdin lapsestasi kuin lintuemo poikasestaan. Jätän vain sanomatta, että kaikenlaisia lintujakin on, käkiä esimerkiksi. Mutta Nessua minä semmoiselle olen tarjonnut ja kerran jouduin halaamaankin. Koko ajan muistelin, mitä se työtön näyttelijäkaveri minulle näyttelemisestä kertoi.

——————

Muori katselee taulua ja palaa takaisin tähän hetkeen. Tänään hän ei jaksa ajatella Kaisan nelikentän negatiivisinta osiota. Siitä tulee liian paljon hienoja muistoja mieleen. Tulee ikävä Kaisaa. Muoria alkaa itkettää, räkää tippuu teen joukkoon. Muori repäisee talouspaperirullasta palan ja ärähtää itselleen, että RITU RAUHOTU! Kukaan ei enää kutsu häntä Rituksi. Räkää ja kyyneltä tulee vain enemmän. Ja hyviä muistoja. Huomenna hän ottaa tuon pahuksen ruman taulun alas seinältä ja katselee tuota Kaisan nelikentän herkullisinta osaa, jossa vittumaisen kakaran vittumainen huoltaja riehuu Kaisaa hengiltä.

Tänään ei enää jaksa ajatella. Kohta tulee Gregor käymään, siihen mennessä on siivouduttava normaaliksi ihmiseksi, vitsoo muori itseään.

-Minä otan nyt puolikkaan Opamoxin ja lepään vähän. Minä luen Tsehovin Hepsakkaa ja ehkä nukun vähän, juttelee muori saniaiselle.

Niin muori tekee. Puolikas Opamox, puoli sivua Hepsakkaa ja unen lohtu.

Blue Train

Kaisa on parantunut siinä mittakaavassa, jossa hänen katsotaan voivan parantua. Psykiatri Pitkänen ja hoitotiimi ovat saaneet luvan integroida Kaisan normaalien joukkoon. Integraatio tehdään oikeaoppisesti pikkuhiljaa. Kaisalla on tukiasunto mielenterveyskuntoutujille tarkoitetussa asuntolassa avovankilan yhteydessä. Sinne Kaisa matkustaa viikonloppuisin lentävällä kalakukolla. Viikot hän saa vielä viettää Niuvan täysihoitolassa.

Kaisa istuu junassa. Hän on nähnyt kaikenlaista eikä hän jaksa enää hämmästyä siitäkään, että samaan vaunuun ovat istahtaneet kaksi hänen rikoksensa kohdetta. Apulaisrehtori Mikko sekä helluntai-Susanna istuvat Kaisan edessä. Ne eivät tietenkään tunne Kaisaa. Kaisan tukka on kasvanut ja tummentunut Ari Koivus-tukaksi. Lisäksi Kaisan kasvot ovat turvonneet, niin kuin ne nyt turpoavat sellaisella ihmisellä, joka makaa ja nukahtelee pitkin päivää Niuvanniemen vankimielisairaalassa. Kaiken tämän lisäksi on tapahtunut sekin, että Kaisa ei enää pidä mekkoja. Niitä, joita hän rakasti ollessaan normaali eli opettaja. Kaisa pukeutuu nykyisin hyvin rumasti mustaan Eppu Normaali -collegepaitaan ja nuhruisiin verkkarihousuihin. Halutessaan katsoa ympärilleen Kaisa avaa Ari Koivus-tukkansa ja paljastaa silmänsä. Samalla tavalla kuin tavalliset ihmiset aamuisin avaavat makuuhuoneensa verhot ja sirrivät rähmäisillä silmillään räntäsadetta.

Tämän junamatkan Kaisa viettää verhot suljettuina. Kun ei näe, kuulee paremmin. Kaisa salakuuntelee Mikkoa ja Susannaa. Ne ovat tulossa KiVa-koulutuksesta, joka on järjestetty Kuopiossa, Hotelli Rauhalahdessa. Kaisa on hyvin selvillä kaikesta, mitä peruskoulussa tapahtuu. Vankilassa hän on yleissivistänyt itsensä. Hän tietää politiikat, kirkolliset keskustelut ja korkeakirjallisuuden. Ja hän tietää KiVa-koulun. Kaisa on kummallinen olio, hän tietää itsekin olevansa sellainen eikä voi olemiselleen mitään, on jo liian myöhäistä voida sille mitään.

Asioiden seuraamisesta näyttää tällä hetkellä olevan kuitenkin Kaisalle pelkkää hyötyä. Koskapa hän tietää kaiken KiVa-koulusta, hän pystyy menestyksellisesti salakuuntelemaan entisten vankiensa keskusteluja. Salakuulemansa perusteella Kaisa ymmärtää, että entisessä työpaikassa on toteltu Henna Virkkusen saarnaa KiVa-kouluhankkeen välttämättömyydestä. Ja KiVa-tiimin näyttävän Pilpatsuon koulussa muodostavan nämä kaksi: Mikko ja Susanna. Susanna on tullut lähetystyöstä ja palannut kauniina, raikkaana ja onnellisena työpaikkaansa. Mikko on kihlauksensa jälkeen taas sinkku. Lisäksi sen uusin sinkku on soinut Radio Novassa muutaman kerran. Mikosta on myös tullut koulun rehtori. Mikon ego ei ole sanottavammin kutistunut, tuumaa Kaisa. Nämä tällaiset ulkoiset seikat eivät Kaisaa kuitenkaan sanottavammin kiinnosta, vaikka hän tietenkin on huojentunut siitä, etteivät hänen taannoiset rötöstoimensa ole hetkauttaneet näiden menestyjien tasapainoa.

Kaisa pyytää Intercityn kärrymyyjältä itselleen pikkupullon punaviiniä. Viiniä ei pidä juoman, koska siitä tulee raamatun mukaan irstas meno. Niin nytkin. Kaisa kuulee nimittäin, että Mikkoa ja Susannaa yhdistää muukin kuin KiVa-kouluhanke. Mikolla ja Susannalla on ongelma. Ne ovat rakastuneet toisiinsa ja Susannan vakaumus kieltää tällaisen. Lähetystyö-Susannalla on mies, se helluntaiseurakunnan kiertävä evankelista. Susannalla on myös Jeesus, jonka valtakuntaan eivät kuulu huoruuden harjoittajat. Kaisa kuuntelee. Susannaa pitäisi nyt sääliä, koska hänen uskonsa on nokkakolaroinut pahasti elämän ja erotiikan kanssa. Kaisa ei sääli, hän on vahingoniloinen. Hän kuuntelee Susannan itkuista supinaa. Mikko on kietonut ystävällisenä miehenä lihaksikkaan käsivartensa itkevän sulottaren ympärille: syli on turvallinen mesta itkeä.

-Mä en noista Raamatun jutuista mitään tajuu. Mut etkö sä vois kuunnella nyt sydämes ääntä, ehdottaa Mikko Susannalle. -Voisiksä ajatella, että se meidän yhteinen kokemus siellä Kaisan kämpässä oli jotenki tarkotettu yhdistämään meidät? Jos se oli Luojan merkki tai jotain. Emmä kyl näist tiedä.

-Ei, kun raamattu kyllä kieltää eroomasta. Me ei voida jatkaa tätä. Mä en voi jatkaa, mulla on mies ja lapsi. Ja mun usko ja omatunto kieltää tän, mitä me on tehty, nyyskii Susanna-raiska.

Antakaa palaa vain, ajattelee viinin irstauttama Kaisa rumassa Arikoivus-luukissaan. Kaisan yliminä on alkoholiliukoinen; suhtautuminen moraalisiin kysymyksiin on hyvin suurpiirteinen aina punaviinin jälkeen. Siksi Kaisa aikookin siviiliin siirryttyään alkoholisoitua harkitusti ja hienostuneesti. Alkoholisoitumisaie on Kaisan ensimmäinen päätös, joka ei palaudu ajopuumenoon tai muuhun epämääräiseen lojuskeluun. Kaisa tekee ensimmäisen kerran elämässään itsenäisiä aikuisen naisen päätöksiä.

Tarjoilukärryn tullessa takaisin kolmosvaunuun ollaan jo Mikkelissä. Kaisa ottaa lisää viinaa. Hän ei tiedä, kuunnellako iPodista jatsia vai seuratako ennalta arvattavaa rakkauskeskustelua. Jatsissakin rakastetaan syntisesti, mutta jatsistandardeissa soolot ovat paremmat kuin tässä Mikko-Susanna-kappaleessa. Tässä viimeksi mainitussa kupletissa on siirrytty raamatulliseen töpöttelyyn. Susanna kertoo Mikolle, että kyllä suuri Jumalan mies Daavidkin lankesi nähtyään kauniin Batseban. Ja Daavid jopa tappoi tämän Batseban miehen saadakseen Batseban vaimokseen. Ja Jumala tätä Daavidia siltikin rakasti.

-Ei me sentään olla ketään tappamassa, ripittäytyy Susanna itselleen. -Ja kyllä moni uskovainen on eronnut. Eikä tämä ole edes niin mustavalkoinen juttu. Mun mies ei nykyisin huomioi mua ollenkaan, sille sen työ on tullut ykköseksi. Ei sekään oo oikein. Niin että en mä oo se ainoo, joka meidän liitossa väärin tekee.

Mikosta on tullut junamatkan aikana Daavid ja Susannasta Batseba. Suuria Jumalan ihmisiä on Kaisan silmien edessä valmistunut puhtaimmasta kullasta. Kaisaa vituttaa, kun hän ei tule näkemään tämän Ikuisen Kertomuksen jatko-osia, joita aivan varmasti on luvassa.

Muutenkin Kaisa on pettynyt tiedotuspoliittisiin asioihinsa. Hän ei enää jaksa eritellä tai luokitella. Tarkoitus oli, että ennen vapautumistaan Kaisa saa laadittua ruutuvihkoonsa oppilaiden huoltajista ja heidän pikkunussukoistaan nelikenttäkaaviot. Pari vuotta sitten se olisi onnistunut helposti. Silloin Kaisan oksennuksista erottuivat kaikki yksityiskohdat, joita oli helppo kuvailla nahkeakantisiin ruutuvihkoihin. Nyt Kaisan oksentelumuistelot ovat pelkkää katkeraa sappinestettä, jossa ei lillu palasia, joita voisi luupilla tutkistella. Puoliväkisin Kaisa päättää nelikentät kuitenkin raapia kokoon ennen kuin hänet integroidaan yhteiskuntaan ja hän pääsee aloittelemaan viiniharrastustaan. Suurella tunteella Kaisa ei kouluun liittyviä analyyseja pysty tekemään. Mutta tehdäänpä sitten hampaat irvessä, jos jaksetaan, Kaisa ajattelee.

Sitten hänen ajatuksensa alkaa liidellä surrealistimaailmoissa niin kuin se aina juuri ennen nukahtamista liitelee. iPodista tulee Blue Train. Kaisa nukahtaa, pää nojaa tärräävään junanikkunaan. Rauha on laskeutunut kaikkien vaunussa istuvien sydämiin. Jeesuksen oma Susanna torkkuu hänkin. Pää Mikon sylissä. Mikko lukee Guitar Playerin uusinta numeroa. Määränpää ei ole tärkein. Matkanteko on.